Kasvatuskumppanuutta ei ole

Pääsiäislomalla tajuntani avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää. Kasvatuskumppanuutta ei ole.

Poika oli siirretty viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti, mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.

Neljän kuukauden laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle, joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei ole maksaa velkaa”.  Anteliaana ja ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.

Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta. Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin, että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa polttaneensa muutaman tupakan.

Perjantai-iltana laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa ilmaseksi.

Seuraavana päivänä – lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen. Tämä on vakava poliisiasia.”

Olin puulla päähän lyöty. Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti  huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?

Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja suodattamatta ja tukisimme toisiamme.

Jututimme poikaa uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.

Puhuin suuni puhtaaksi puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein. Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille, jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä. Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole tarjolla rikollista vertaisseuraa.

Eikä vinoutuneita ja vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.

Episodi päättyi kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan. Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!

Maanantai-iltapäivänä hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä luottaa vieraisiin.

Anteeksi, minä, anteeksi lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.

Kriisijakson saldo

Pojan kriisijakso loppui kuusi ja puoli kuukautta alkamisen jälkeen. Siis viisi ja puoli kuukautta liian myöhään – jaksohan oli tarkoitettu 30 vuorokauden mittaiseksi.

Jo 30 ensimmäisen vuorokauden kuluessa tavoitteet arvioitiin saavutetuiksi. Poika oli rauhoittunut, ja seuraava askel olisi ollut etsiä hänelle terapeuttinen ja selkeästruktuurinen hoitopaikka, jossa hän saisi muun muassa toipua kesällä kokemastaan rikoksesta ja käsitellä rikoksen uhrina olemisen vaikeaa kokemusta. Sosiaalitoimi ei kuitenkaan löytänyt pojalle sopivaa riittävän tuettua ja kuntouttavaa sijoituspaikkaa 30 vuorokauden erityisen huolenpidon jakson loputtua. Niinpä jakso jatkui epämääräisessä välitilassa viikkokausia, kunnes noin kahdeksan viikon kuluttua poika päätettiin sijoittaa toiseen pohjoisen laitokseen. Poika oli suunniltaan pettymyksestä. Hän oli odottanut pääsyä kodin lähelle.

Meistäkin oli hyvin vaikea ymmärtää, että Suomen kaltaisessa sosiaalihuollon luvatussa maassa lähin pojalle ”sopiva” hoitopaikka olisi 800 kilometrin päässä kotoa. Näin meille kuitenkin sanottiin – sen ohella että sosiaalityöntekijät kolmen koplana vakuuttivat yhteen ääneen, että kaikkien mielestä pojan on saatava säilyttää lämpimät ja läheiset välit perheeseen. Poika sai kriisijaksolla aikuisilta viestin siitä, että häntä ei osata hoitaa eteläisessä Suomessa.

Kun sitten tuohon samaan aikaan marraskuussa kriisiyksikköön saapui kaksi uutta, vanhempaa ja erittäin levotonta nuorta pakoaikeineen, tilanne levisi käsiin. Pojat saivat kolmisin suunniteltua epätoivoisen pakoreissun, meidän poika nuorimpana joukossa, päättömän vimman siivittämin voimin. Kaksi kriisiyksikön yövahtia lyötiin tuolinjaloilla ja ties millä tajuttomiksi, pojat varastivat pihasta auton ja ajoivat poliisia karkuun – metsään. Onneksi poliisit löysivät poikamme ennen kuin enempää pääsi tapahtumaan.

Tämä oli vakavin rikos, johon poika pienen elämänsä aikana oli koskaan syyllistynyt. Kriisijakso poiki sitä mitä kuvitella saattaa: rikoksen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vakavaan rikokseen osallistumisesta.

Pakoreissun jälkeen poika vietti viikon huoneessaan. Huoneesta riisuttiin kaapinovet, vetolaatikot ja huonekalut – vain sänky, pöytä ja muovinen puutarhatuoli saivat jäädä. Hän sai käydä vain WC:ssä ja syömässä. Kaikki kirjat vietiin pois, lukuun ottamatta fysiikan kirjaa – ja Raamattua, jonka poika pyysi itselleen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen viikon mittaisesta eristyksestä.

Viikossa poika luki fysiikan kirjan lisäksi koko Uuden testamentin. Hän kertoi aloittaneensa tylsistä kirjoista ja säästäneensä viimeisiksi Apostolien teot, koska arveli sen olevan toiminnallisin. Pojalle määrättiin kuukauden liikkumavapaudenrajoitus, joka kesti jouluviikolle asti. Sen aikana hän ei juuri käynyt edes ulkona, mutta sai kuitenkin jatkaa koulutehtävien tekoa ja ottaa vastaan viemiämme kirjoja. Jouluviikolla hän sai kolmen kuukauden kotilomakiellon. (Tästä olen kertonut tekstissä ”Joulu ja synttärit laitoksessa”.) Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vankeudessa olemisesta.

Poika oli laitokseen mennessään aktiivinen ja taitava break dancen harrastaja. Kuuden ja puolen kuukauden kuluttua hänen painonsa oli noussut 50 %, ja 50-kiloisesta breikkarista oli tullut 75-kiloinen painonnostaja. Poika menetti kriisijaksolla tärkeimmän harrastuksensa ja fyysiset edellytykset sen harrastamiseen. Sen sijaan hän alkoi harrastaa vankilamaailmassa tavallista painonnostoa, koska laitos ei liikkumavapauden rajoituksen aikana tarjonnut muunlaista liikuntamahdollisuutta.

Aktiivisen painostukseni jälkeen pojalle aloitettiin ART-terapia. Se jäi näennäiseksi yritelmäksi, kaksi istuntoa kriisijakson loppupuolella.  Mitään terapiaa edellisen kesän vakavan rikoksen uhrina olemisesta toipumiseksi ei aloitettu, vaikka pyysin sitä toistuvasti eri puolilta. Myöskään draamatyyppisiä menetelmiä, joilla olisi harjoiteltu vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa toimimista, ei ollut. Työtoimintaa laitoksessa ei ollut, ja ruokaakin sai laittaa vain erityistilanteissa. 

Parasta kriisiosastolla oli naispuolinen omaohjaaja, johon poika loi melko luottamuksellisen suhteen. Kriisijakson kokonaisuuden saldo jää pakkasen puolelle. Karuin käteen jäävä tulos, vakava rikos, on kuitenkin odotuksenmukainen. Lastensuojelulaitos on edelleen vuonna 2013 Suomessa ennen muuta rikollisuutta tuottava laitos, jossa saadaan kädestä pitäen -ohjausta rikollisuuteen vanhemmilta nuorilta. Sen lisäksi laitoksessa opetellaan eristyksessä elämisen taitoa vankilamaailmaa muistuttavine kehonrakennuksineen ja painonnostoineen.  

Laitoselämän toimettomuus

Oli suuri helpotus nähdä poika jo lentokentällä. Samalla säpsähdin: hän oli kahden kuukauden aikana lihonut silmämääräisesti arvioiden kuusi kiloa. Kyllä, eroa viime kesään ja laitosjakson alkuun oli kertynyt jo 20 kiloa. Missä oli aktiivinen skeittari-breikkaripoika?

Täällä kaikki mitä mä teen, on sohvalla istuminen ja television katselu. Ei ole muuta mitä tehdä. Punttisali on, siellä voi joskus käydä, mutta yksin se on tylsää. Ulkona voi pihalla käydä yksin.

Tein tiukan työrupeaman pojan syntymäpäivien ja hiihtoloman välissä, enkä päässyt Pohjois-Suomeen vierailulle pojan luokse. Pojan neljän kuukauden mittainen kotilomarajoitus päättyy vasta maaliskuun lopussa, joten hän ei ole päässyt liikkumaan kriisiyksiköstä mihinkään. Isä on tällä välin käynyt kahdesti hänen luonaan ja eno kerran. Melkein kahden kuukauden mittainen ero oli ikävä ennätys minun ja pojan tapaamiskatkoissa. Joka kerran, kun kotisoittopäivänä ei kuulunut puhelua, tulin selittämättömällä tavalla epäluuloiseksi ja hermostuneeksi, ja hellittämätön ikävä koetteli hermojani.

Nyt saimme viettää aikaa kaksin tutuksi tulleessa perheasunnossa laitoksen pihan toisella puolella. Annoin pojan lukea tätä blogia. Hän nauroi pajunkissatekstille ja voivotteli joululomatekstiä, mutta ei ehdottanut siihen korjauksia. Sanoin, että nyt olisi hyvä hetki saada hänen mietteitään kirjattua muistiin. Poika antoi minulle luvan kirjata ajatuksiaan tätä blogia varten.

Poika oli päässyt käymään kaupassa ohjaajan kanssa ja oli hankkinut wokkiainekset: kanasuikaleita, itämaisia wokkivihanneksia, munanuudelia, wokkimaustesekoituksen. Hän halusi laittaa minulle ruoan tapaamisemme kunniaksi. Oli mukavaa seurata 15-vuotiaan pojan kätevää kokkausta videokameran takaa. Valmiista annoksista otimme valokuvat.

Kokkaustaidot eivät kuitenkaan ole karttuneet kriisiosastolla.

Täällä ei saa tehdä ruokaa itse, kun kaikki tulee keittiöltä. Pöydän saa kattaa, mutta ruoanlaitto olisi kivempaa.

Eikö työtoiminta ole tapana vankiloissakin, miksei sitten nuorten pitkillä kriisijaksoilla? Kyselen pojalta lisää tämän arjesta. Olisihan talvella pihatöitä, ja eivätkö miesohjaajat voisi opettaa vaikka moottorien korjausta.

Lunta saa kolata, mutta sitäkin saa tehdä tosi harvoin. Yleensä tänne tulee traktori tekemään sen.

Miehet täällä, ohjaajat, ne vaan syö maitorahkaa ja kököttää toimistossa. Yleensä ne vaan on toimistossa. Ehkä jotkut niistä osaa korjata autoja, niin että olisihan se OK jos täällä olisi vaikka moottoriverstas, niin kuin sä sanot, mutta se on kuvittelua.

Olis vaan kiva päästä pois täältä.

No jos ei työtoimintaa, niin onneksi on ART-terapiaa. Kerro niistä! Minkälaisia ART-terapiatunnit on olleet?

Nyt on maaliskuun alku ja niitä on ollu vaan kaksi kertaa koko aikana. Olisi ollut monia, monia tilaisuuksia pitää ARTtia. Sitä paitsi ne on ihan turhia. Ne on suunnattu kolmevuotiaille. Noi ohjaajat on ottanu sen tosi tosi laiskasti. Ne ei jaksa tehdä asialle mitään eikä pitää niitä tunteja.

Se on liian helppoa eikä siitä opi mitään. Esimerkiks siellä kysytään, että ”jos löydät lompakon kaupan lattialta, mitä teet – otatko itsellesi vai annatko kassalle”. No kaikki tietää sen vastauksen. Siellä ei käsitellä mitään sellasia tilanteita, joita oikeasti on tapahtunu. Mä en tiiä siitä ARTista oikeen, en tiedä voisiko siellä käsitellä jotain, mistä olisi hyötyä.

Omaohjaajakeskusteluista tulee vähän myönteisempää palautetta.

No niissä vatvotaan samoja asioita. Joo, on siitä vatvomisesta joskus hyötyäkin – mutta jos esimerkiksi mä kysyn tämän hoidon edistymisestä, niin ne sanoo että ”joo, me ei nyt tässä tilanteessa oikein tiedetä mitään, sitten neuvottelun jälkeen taas tiedetään enemmän”. Mitään uutta tietoa ei tule.

Se ärsyttää, että multa pimitetään tosi paljon asioita. Mulle ei kerrota puoliakaan. Mä aina kysyn, onko mulle kerrottu nyt kaikki, ja sitten sanotaan että joo joo, ja sitten mä saankin sulta kuulla kaikkea muuta mitä on keskusteltu.

Palaamme ikuisuuskysymykseen: miten tämä asuminen pitäisi järjestää. Kotiin ei voi kriisiosastolta kotiutua suoraan, mutta jossain pitäisi olla paikka harjoitella vapaampaa elämää turvallisesti, siten että voisi samalla tuntea kuuluvansa omaan perheeseen.

Haluaisin päästä kodin lähelle johonkin – sellanen pienryhmäkoti tai ammatillinen perhekoti olisi hyvä. Se ei olis koti mutta – siis tietysti mä haluaisin kotiin, mutta jos se ei ole mahollista niin – viihtyisä perhekoti. Sieltä pääsis käymään kotona ja vanhojen kavereitten luona.

Saisi sisustaa oman huoneen. Yks muija oli sellasessa paikassa että se oli saanu maalata kaikki seinät vaaleenpunasiksi, no en mä vaaleenpunasta halua mutta se on mun mielestä hyvä esimerkki. Että saa itse päättää omasta huoneesta.

Se olisi tosi lähellä kotia, siellä olisi rajat mutta saisi tehdä aika vapaasti kaikkea. Siellä saisi mennä yksin ulos, mennä kaupungillekin. Olis sellainen luottamus, ja jos sitten mokais, saisi jonkun ajan päästä luottamuksen takaisin, ettei luottamus lähtisi kokonaan.

Varmaan skeittaisin, jos saisi tehdä mitä vaan. Talvella olisin kavereiden kanssa ja kävisin salilla jonkun kaverin kanssa, tai ehkä yksinkin. Tekisi mieli ottaa laulutunteja. Breikkiä alkaisin taas harrastaa, kun ensin saisin painon vähän laskemaan.

Huokaan. Mitähän minä voisin tehdä, kysyn enemmän retorisesti kuin vastausta odottaen. Pojalla on sekä lohdutus että vastaus valmiina.

Äiti sä olet tehnyt jo liikaa, sun ei tarvis huolehtia noin paljon. Kyllä mä pärjään.

Paitsi ehkä sä voisit opiskella sosiaalityötä ja opetella puhumaan sossua.

Kevätmuisto yhdeksän vuoden takaa

Onnelliset pajunkissat

Poika parahti itkuun, kun suuntasin askeleeni ripeästi kohti autoa.

–        Eiks me haetakaan niitä pajunkissoja?

–        Ei, kulta, nyt mennään päiväkotiin. Haetaan sitten iltapäivällä kun tullaan.

Lyyhistynyt pieni hahmo teki parhaansa kootakseen itsensä ja pysyäkseen kiireisen äidin jäljissä.

Kello kahdelta tulin töissä levottomaksi.

–        Kuule, lupasin pojalle, että tänään mennään metsään etsimään pajunkissoja, vihjasin kollegalle.

–        Hei, first things first, lähde ihmeessä, kuului sydämellinen vastaus työparilta, joka jäi yksin tekemään yhteisiä töitämme.

Tunnin kuluttua kahlasimme lumisen takapihan halki metsän reunaan, onnellinen haalarimies ja äiti. Miten kauan siitä olikaan, kun aurinko viimeksi näin lämmitti? Lasinkeräyspisteen vieressä kasvoi tuuhea kissapuu.

– Kato miten muhkeita! hihkui poika. Ehdotin, että tekisimme kuitenkin ensin lenkin syvemmälle metsään ja vasta lopuksi katkoisimme oksia näin näkyvältä paikalta.

Tulimme kallion reunalle.

–        Tähän mä kesällä istun ja sanon että ”ah tää on elämää”! tuumi kuusivuotias aforistini.

–        Täällä voi kesällä olla vaikka mustikoita, hän muisteli.

–        Joo, ja metsämansikoita, lisäsin.

–        Niitä, joissa on pinnassa keltaisia pisteitä, kuvaili poika.

Hymisimme molemmat mansikan näköä ja makua muistellessamme.

Kotiin tuotiin koivunoksia hiirenkorvien toivossa sekä iso nippu pajunoksia, joissa kissat kyyhöttivät vieri vieressä. Kun kevätaurinko osui kuparimaljakkoon, saatoin kuulla pajunkissojen kehräävän tyytyväisyydestä olohuoneen piirongin päällä.

---

Kehrää pajunkissojen kanssa

Haalarimies hangessa

pajunkissat puussa

paiste sinitaivaalla

– onnen hetki sielussa.

Muun maan mustikka

äidin talvimansikka

aurinkoläikässä

kehrää pajunkissojen kanssa

Kiva poliisi

Täällä kävi poliisi. Mä juttelin sen kanssa tota aika pitkään. Ehkä kolme tuntia. Sillä on kotona kaksi sijaiskotilasta. Ja nuorena sillä on ollu ADHD tai jotain, mutta se ei ollu saanu siitä diagnoosia. Se kerto, että se oli ollu koulussa keskitasoa huonompi oppilas, mutta silti se oli päässyt poliisikouluun.

Tota, se oli tosi kiva poliisi. Se sano mulle että älä nyt hirveesti mieti tulevaisuutta, ajattele vaan että nyt sä olet täällä ja tänään meni tässä tää haastattelu nyt hyvin ja ollaan siitä ilosia. En mä osaa selittää, mutta jotenki mä vaan älysin jotain kun se kävi täällä ja puhu mulle.

Kiitos, kiva poliisi. Kiitos, kun astuit ulos virkaroolistasi. Otit vähän enemmän aikaa ja kohtasit viisitoistavuotiaan ihmisenä. Muistit itsekin olleesi joskus levoton nuori ja halusit eläytyä tilanteeseen. Ehkä tunsit raapaisun sisimmässäsi, kun näit ankean kriisiosaston ja oivalsit monisyisen ongelmavyyhden hänen ympärillään.

En uskokaan, että sanasi olivat suurempia kuin nuo, jotka poika kykeni puhelimessa minulle kertomaan. Niillä oli kuitenkin enemmän merkitystä kuin useimmilla sanoilla, joilla maailmaa päivästä toiseen täytetään. Eikä se merkitys edes tainnut olla noissa sanoissa.

Merkitys on läsnäolossa, siinä että tulee, on ja sanoo. Ei pidä kiirettä. Ei luule olevansa jotain erityistä – eikä silti jätä tulematta sillä tekosyyllä, ettei muka ole mitään.

Kiva poliisi, viestisi tuli ymmärretyksi oikein. Sellainen on harvinaista. Viestilläsi riisuit kapinaa ja loit uskoa järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, auktoriteetteihin ja parempaan huomiseen.

...jotenki mä vaan älysin jotain.

PS Tässä blogauksessani käytin hyväkseni äidin oikeutta olla olematta kyyninen järjestelmää kohtaan silloin, kun se toimii. Olla huomauttamatta, että nyt oli aikakin hyvän poliisin astua näyttämölle...

Saan rakastaa enemmän!

Torstain 31.1. Hesarissa oli ihana, positiivinen juttu kaksi isoa poikaa adoptoineesta Lilly Korpiolasta, joka tuli äidiksi 17 vuoden odotuksen jälkeen. Lilly Korpiola ja Antti Matikainen adoptoivat 7- ja 12-vuotiaat veljekset intialaisesta lastenkodista. Kaikki on jutusta päätellen sujunut mallikkaasti ja perhe elää onnentäyteistä aikaa yhdessä. Korpiola on myös Adoptioperheet ry:n nykyinen puheenjohtaja.

Meilläkin on kaksi ihanaa adoptiolasta, joita rakkaampia ei voisi olla. Silti on kai sanottava, että kaikki ei ole sujunut mallikkaasti. Adoptoidessamme emme voineet kuvitella, että kaksivuotiaana kotiin tullut kuopus joutuisi kymmenen ikävuoden jälkeen loputtomalle kiertoradalle psykiatristen ja lastensuojelullisten laitosten välitilaan. Emme voineet kuvitella, että jos teemme kaikkemme, se ei riitä.

Yhdeksän ensimmäistä vuotta rakastamme, rajaamme, rytmitämme ja taas rakastamme. Haemme apua maan parhailta asiantuntijoilta ja kuljetamme neljävuotiaasta yhdeksänvuotiaaseen poikaa terapiaan kahdesti viikossa. Käymme itse hakemassa neuvoja useilta psykiatreilta ja terapeuteilta, vaikka luotamme myös omaan intuitioomme. Neuvottelemme keskenämme, reflektoimme toimiamme, vedämme yhtä köyttä vanhempina. Tuemme pojan luovuutta – koska se on väkivaltaa kokeneen lapsen vastalääke, jotta hänestä itsestään ei tule väkivaltaista. Perustan tanssiryhmän lapsille – se on ainoa harrasteryhmä, johon hän ei saa porttikieltoa. Muovailemme, piirrämme, maalaamme, teemme pojalle savipajan. Laulamme. Luemme kymmeniä kirjoja, paksuja kirjoja, joka ilta kirjoja. Hankimme lääkityksen. Taistelemme, että saamme kouluavustajan. Hankimme itse kouluavustajan. Etsimme tukiperheen. Sukulaiset auttavat ja tuhlaavat rakkauttaan.

Lopulta tarvitsemme kasvatuskumppanin. Ensimmäinen kestää puoli vuotta. Poika suljetaan psykiatriselle osastolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Anelen ensimmäistä kasvatuskumppania vielä kokeilemaan ja kestämään. He eivät lupaa. Löydetään toinen kasvatuskumppani – he eivät kuulemma koskaan ole luovuttaneet. He kestävät vuoden. Taas anelen ja melkein kyynelin pyydän heitä jatkamaan – mutta poika häädetään nuorisokotiin ja sieltä kriisisijoitusyksikköön.

Sen jälkeen poika ei ole kuulunut mihinkään. Eikä minulle kukaan ole enää puhunut kasvatuskumppanuudesta.

Emme ole lakanneet rakastamasta. Olemme vain päivittäneet tämän verbin merkityksen: viime kuukausina rakastaminen on tarkoittanut enemmän hoidon vaatimista ja ihmisoikeuksista huolehtimista kuin mitään muuta.

Rakastaessaan saa aina. Tunnen oppineeni miltei uuden ammatin, kun olen lukenut psykiatrian ja sosiaalityön dokumentteja, ammattilehtiä ja asiantuntija-artikkeleita. Olen katsellut nuoria ihmisiä ja koko yhteiskuntaamme uusin silmin. Sydämeni on avartunut niin, että se tuntuu välillä repeävän.

Olen saanut etuoikeuden rakastaa enemmän.

Poika säilykepurkissa

Olipa kerran eukko, joka säilöi omenahilloa lasipurkkeihin. Jonkin ajan kuluttua hän halusi tehdä omenapiirakkaa. Hän keitti kahvit, kattoi pöydän ja haki kellarista purkin omenahilloa. Sitten hän kutsui vieraat pöytään ja avasi hillopurkin. Purkkiin oli päässyt ilmaa, ja hillon päällä oli hometta. ”Mitä ihmettä”, sanoi eukko, ”eikö hillosta tullutkaan piirakkaa, kun säilöin sen purkkiin? Nyt se on kaiken lisäksi pilaantunut.”

Jos Hölmölän eukon vieraana oli Matti, hän varmaan kertoi miten asiat ovat. Nehän ovat niin, että jos säilöö omenahillon ilmatiiviisti, parhaassa tapauksessa samasta purkista löytyy säilytyksen jälkeenkin pilaantumatonta omenahilloa. Jos purkkiin pääsee ilmaa, siitä löytyy homeista tai käynyttä omenahilloa. Omenapiirakkaa hillosta ei tule ilman hyvää reseptiä, taikinan valmistusta, lämmintä uunia ja osaavaa kokkia.

Jos neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen säilöö laitokseen, jossa ei ole metodeja, halua eikä osaamista lapsen kuntouttamiseen, laitoksesta ei astu ulos ”omenapiirakka”, yhteiskuntakelpoinen nuori ihminen. Koska ilmatiiviitä laitoksia ei ole olemassa, sieltä astuu ulos nuori, joka on oppinut monta tuhoisaa asiaa. Pahimmat niistä ovat tieto siitä, että ei kelpaa normaaliin elämään, että yhteiskunnan mielestä eristäminen kodista, lähipiiristä ja ikätovereista on oikein, että hänen siis täytyy olla paha.  Yksinkertaista logiikkaa.

Jonkun pitäisi olla nyt mattina suomalaiselle lastensuojelulle. Hölmölän eukon tapauksessa pilaantui vain muutama omena ja eukon maine. Neuropsykiatristen lasten tapauksessa on tosi kyseessä.

Hölmölän hommaksi neuropsykiatristen lasten hoitamatta jättämisen tekee se, että reseptejä on olemassa.

Oma sijaishuoltoyksikkö suunnitteilla?

Tutustuminen Folåsan malliin sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että Suomeen tarvitaan adoptoiduille lapsille suunnattu sijaishuoltoyksikkö. Kirjoitin saman tien (sunnuntaina 20.1.2013) tätä koskevan ehdotuksen Pelastakaa Lapset -järjestön adoptioasiantuntijoille. Yllätyin - ja vähän liikutuinkin, kun jo maanantaina töistä palatessani löysin kotisähköpostistani seuraavan viestin. Kopioin sen tähän sellaisenaan, vain oman nimeni muuttaen.

Hyvä MsX

Kiitämme viestistäsi, joka sisälsi tärkeän konkreettisen aloitteen ja jonka kautta jaoit myös perheesi kokemuksia, jotka valottavat meille asiaa monella tavoin.

Adoptiolasten lisääntyvä tuen tarve adoption jälkeen on asia jota Pelastakaa Lapset seuraa aktiivisesti useiden eri toimintojemme kautta - kansainvälisen adoptiopalvelun kontaktityön, adoptioneuvonnan seurantatyön, jälkipalvelutyön, terapia- ja vertaisryhmätoimintamme sekä myös adoptiotutkimuksen kautta. Olemme järjestönä pyrkineet aktiivisesti kehittämään järjestömme adoptiolasten- ja perheiden palveluita ja myös pitämään esillä adoptioperheiden palvelujen kehittämistarpeita yhteistyössämme muille perheiden palveluita tarjoaville tahoille, mutta kuten perheesi kokemukset kertovat, paljon on edelleen kesken ja tehtävää. Tukipalvelujen kehittämisessä merkittäviä asioita ovat adoptio-osaamisen merkitys sekä palvelujen saatavuuskysymykset.

Ehdotuksesi adoptiolasten sijaishuoltoyksiköstä on konkreettinen ja varteenotettava ajatus, jonka tarpeen myös täällä tunnistamme ja joka on ollut myös asiana kehittämistyössämme esillä pidempään. Pelastakaa Lapset seuraa tällä hetkellä adoptioperheiden lastensuojeluasiakkuuksia tekemällä tutkimusyhteistyötä sosiaalityön käytäntötutkimusta tekevän opinnäytetyötekijän kanssa. Toivomme sen valottavan myös kysymystä sijaishuoltoyksikön tarpeesta.

Olemme kanssasi samaa mieltä siinä, että Folåsan työmalli olisi varteenotettava ja siellä saatuja kokemuksia tulisi hyödyntää Suomessa jos erillinen adoptioyksikkö perustetaan. Folåsan työmalli on meille tuttu ja olemme mm. järjestäneet Suomessa adoptiokoulutuspäivän jonka osana oli vierailija Folåsasta puhumassa sekä itse vierailleet Folåsassa, tosin jo kauan sitten vuonna 2004.

Järjestömme psykiatrista-, adoptio- ja lastenkotiosaamista tullaan hyödyntämään laajasti tämän asian arviointiin ja mahdolliseen kehittämiseen. Olemme tänään käsitelleet viestisi ja viemme parhaamme mukaan asiaa eteenpäin järjestömme palveluiden kehittämisessä.

Ystävällisin terveisin ja yhteydenotosta kiittäen

Jari Sinkkonen, ylilääkäri
Riitta Hyytinen, lastensuojelupalveluiden johtaja
Tiina Tammi, järjestölakimies, kansainvälisen adoptiopalvelun johtaja
Anu Lehto, lastenkotien kehittämispäällikkö
Kaisa Tervonen-Arnkil, adoption kehittämispäällikkö
Kristiina Mattinen, Etelä-Suomen aluetoimiston johtaja
Irene Pärssinen-Hentula, kansainvälisen adoptiopalvelun päällikkö

Kiitos kaikille viestin allekirjoittaneille! Ilmoitin heti olevani käytettävissä hanketta edistävään vapaaehtoistoimintaan.

Kunpa tämä hyödyttäisi jo omaa poikaani!

 

Folåsa Suomeen ja äkkiä!

Ruotsi on valovuoden mitan Suomea edellä älykkäässä sosiaalisessa toiminnassa. 

Folåsa on Ruotsin valtion (SiS, Statens institutionsstyrelse) ylläpitämä laitos, jonka pitkäaikaisosastoille otetaan 13 - 18-vuotiaita adoptoituja tyttöjä ja poikia. Suljettu akuuttiosasto on tarkoitettu 15 - 20-vuotiaiden häiriökäyttäytyvien ja päihteilevien poikien tilanteen arviointiin. Paikkoja kolmella osastolla on yhteensä 22.

Mitä lisäarvoa Folåsan malli toisi vaikeimmin oireilevien adoptoitujen lasten sijaishuoltoon? Mitä meiltä siis puuttuu, kun järjestelmäämme verrataan ruotsalaiseen? Puutelistasta tulee pitkä.

1) Henkilökunta on erikoiskoulutettu kohtaamaan adoptoitujen nuorten ongelmia, kuten kiintymyssuhdehäiriötä (RAD). Suora käännös SiS:n Folåsa-sivulta: Työskentely adoptoitujen nuorten kanssa asettaa erityisvaatimuksia, ja siksi jatkuva työnohjaus on välttämätöntä. Henkilökunnalle tarjotaan myös jatkuvaa koulutusta, joka on erityisesti suunnattu adoptoitujen ongelmiin.

2) Toiminnalla on selkeä teoreettinen viitekehys, mikä osoittaa asiantuntijalähtöisyyttä ja viestii luotettavuudesta. Akuuttiosasto sitoutuu ympäristöterapauttiseen näkemykseen, johon on yhdistetty kognitiivinen käyttäytymisterapia. Pitkäaikaisosastojen tärkein käyttöteoria on kiintymyssuhdeteoria, ja niillä hoitoa ohjaa terveyslähtöinen (salutogeneettinen) ajattelu.  

3) Käytänteet ovat vakiintuneet ja säännöllinen yhteistyö monelle taholle takaa toiminnan läpinäkyvyyden ja tavoitteisuuden.

4) Akuuttihoitojakso on ajallisesti rajattu, virikkeinen ja perhekeskeinen:

4.1 Kesto on rajattu eikä epämääräinen "katsotaan kuukauden päästä" -pituinen. Suljetun osaston akuuttijakso on rajattu kestämään maksimissaan kahdeksan viikkoa.
4.2 Toiminta on virikkeistä eikä vankilamaisen säilyttävää. Jo akuuttijaksolla pojille tarjotaan luovaa toimintaa (kuten maalausta), kuntosali, ajokorttiohjelman harjoittelua tietokoneella, moottorityöpaja, sosiaalisia harjoitteita, työtoimintaa, ART-ryhmä ja opettajajohtoista opetusta.
4.3 Perheen näkemys nuoresta on sisäänkirjoitettu viisiosaiseen perustoimintamalliin, jolla nuoren käyttäytyminen kartoitetaan ja tulevaisuuden tarpeet arvioidaan. Muut osalliset ovat akuuttiosaston psykologi, opettaja, sosionomi, sosiaalipedagogi, vapaa-ajanohjaajat ja lähihoitajat. Osastolla on valmiudet arvioida mm. nuoren päihteiden käytön riskiä tutkimuksellisesti testatuin arviointimenetelmin.

5) Pitkäaikaisosastoilla hoito on huippuammattilaisten ohjaamaa ja henkilökohtaistettua, ja niiden työmetodit ovat selkeät.

5.1 Molemmilla osastoilla on kokoaikainen psykologi. Tämä tarkoittaa yhtä kokopäiväistä psykologia seitsemää poikaa ja yhtä kokopäiväistä psykologia kahdeksaa tyttöä kohti.
5.2 Henkilökohtainen osastosuunnitelma tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekemiseen nuori osallistuu itse koko lähitiimin kanssa. Lähitiimiin kuuluu psykologi, yhteyshenkilö, perheterapeutti, opettaja tai työelämäohjaaja sekä osastonvastaava. Suunnitelmaa arvioidaan kuuden viikon välein nuoren, vanhempien, lähitiimin, koulun ja sijoittaneen sosiaalitoimen kesken "hoitokonferensseissa".
5.3 Vakiintuneina menetelminä käytetään ART-vihanhallintaryhmiä, Minun elämäni -kirjatyöskentelyä, draamaa ja (hiukan kiisteltyä) token economy -palkitsemismenetelmää. Kaikki menetelmät vaativat ohjaajilta lisäkoulutuksen.
5.4 Kaikille nuorille annetaan tukea omien biologisten juurien etsintään.
5.5 Perhetyössä korostuu avoimuus ja yhteisöllisyys. Kerran lukukaudessa kaikki perheet kutsutaan viettämään yhteistä perheviikonloppua Folåsaan. Vanhempien keskinäistä verkostoitumista ja tutustumista pidetään myönteisenä ja toivottavana asiana.

Listan loppuun on vielä lisättävä kaikkien näiden faktojen alta kuultava positiivinen ilmapiiri: adoptiolapsemme ovat panostusten ja innovaatioiden arvoisia! Heidän kanssaan on mukava työskennellä ja heihin kannattaa sijoittaa alan parhaiden ammattilaisten työpanos. Esimerkiksi innostuneesta ilmapiiristä käy vaikkapa Minun elämäni -kirjamenetelmä - sen ovat kehittäneet Folåsan omat työntekijät.

Miten kauan meidän pitää odottaa, että tämä kaikki saadaan siirrettyä Suomeen?

---
Terveyslähtöisestä hoidosta ja Folåsasta lisää:

Becker, Craig M., Glascoff, Mary Alice & Felts, W. Michael 2010. Salutogenesis 30 Years Later: Where do we go from here? - International Electronic Journal of Health Education, 2010; 13: 25 - 32.

Folåsa: http://www.stat-inst.se/vara-institutioner/sis-ungdomsvard-norr/sis-ungdomshem-folasa/sis-ungdomshem-folasa/

Maunulan malli: osallisuus on kirjaamista

En vielä tiennyt Maunulan mallista, kun luin lastensuojelulaitoksen kirjaamaa kuukausiraporttia joulukuun puolivälissä. Tietämättäni silti toimin sen mukaan.

Otin siis toimijuuden käsiini ja korjasin raportista joukon epätarkkuuksia, harhaanjohtavia ilmauksia ja suoranaisia asiavirheitä. Annoin oman näkemykseni asioista kirjattuna laitoksen työntekijälle ja pyysin häntä vähintäänkin liittämään lisäämäni tekstin raportin liitteeksi, mutta mieluummin korjaamaan koko raportin kirjoittamalla sen antamieni tietojen mukaan uusiksi.

Jälkimmäinen olisi ollut Maunulan mallin mukaista, jolloin olisi saatu yhteinen raportti kuukauden tapahtumista eikä kahta peräkkäistä tekstiä. Tyydyin kuitenkin siihen, että tekstini liitettiin laitoksen kuukausiraporttiin "nähty"-merkinnällä loppukaneetiksi.  

Maunulan mallista kerrottiin Soccan nettisivulla 9. tammikuuta. Kyse on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden uudesta otteesta asiakastapaamisten kirjaamiseen: kirjaukset lähetetään reaaliajassa - siis puolivalmiina, ennen asiakirjan lopullista valmistumista - asiakkaille nähtäviksi ja tarkennettaviksi. Asiakas saa käyttää dokumentoinnissa alusta saakka omaa ääntään eikä turhanpäiväisiä asia- ja näkemysvirheitä tule.

"Kun kirjattu dokumentti annetaan tiedoksi ja tarkastettavaksi asiakkaalle, hän voi myös palauttaa mieleen mistä asioista on keskusteltu ja näin rakentaa omaa näkökulmaansa tai omia vastakkaisiakin argumentteja näihin tulkintoihin. Asiakas voi korjata sosiaalialan työntekijän tulkintoja, ja tuoda uusia tietoja sosiaalialan työntekijän tietoon, mitä hän ei olisi muuten ehkä pitänytkään merkityksellisinä." (Pyykkönen 2012: 8.)

Tuloksena yhteistoiminnallisesta kirjaamisesta on ollut asiakkaiden kuulluksi tulemisen paraneminen ja kaikenlaisten valitusten vähentyminen. Tavoitteet ovat selkiytyneet, ja perheiden ja sosiaalityön näkemykset ovat lähentyneet tai yhdentyneet. Vastentahtoisen asiakkuuden väitetään jopa kääntyneen yhteisiksi tavoitteiksi ja yhteistyöksi.

Häkellyttävää, että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä vain viestintäkäytänteitä parantamalla. Lakataan sotimasta ja aletaan tehdä yhteistyötä. Tämähän kuulostaa siltä, mitä Sosiaalityön käsikirjassa (2007) sanotaan: "Sosiaalityö pyrkii pitämään yllä yksilön itsemääräämisoikeutta ja vahvistamaan hänen valmiuksiaan toimia itsenäisesti."

Maunulan mallin sovellus laitosten ja psykiatristen osastojen raportointikäytänteisiin olisi täysin mahdollinen. Kyse on vain ajattelutavan omaksumisesta. Ne kirjoittavat, jotka osallistuvat. Myös nuori itse voitaisiin osallistaa samaan prosessiin yksinkertaisella tavalla - antamalla hänelle oikeus kirjata.

En malta lakata siteeraamasta Maunulan mallista kirjoittavaa Pyykköstä (2012: 9): "Tieto luo osallisuutta. Asiakkaan valtaistumisen ja osallisuuden kokemisen mahdollistamiseksi on tärkeää, että hänellä on mahdollisimman paljon tietoa, jonka avulla hän voi parantaa ja muuttaa omaa tai lapsensa elämän suuntaa."

Kukaties jonain päivänä myös pohjoisen metsän laitokset päättävät seurata pääkaupungin sosiaalityöntekijöiden viisautta.

Lue nämä:

Riikka Pyykkönen: Dokumentit töissä – osallistava dokumentointi. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Selvityksiä 2012:2.

Socca - Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus. http://www.socca.fi/uutiset/uusi_julkaisu_dokumentit_toissa_osallistava_dokumentointi.4790.news

Joulu ja synttärit laitoksessa

Oltiin laitoksen perhekaksiossa kaksin, keskellä pohjoista metsää tammikuisena perjantai-iltana. Avattiin sekä telkkari että Youtube taustalle pitämään iloista melua ja karkottamaan apeaa mieltä. Laittelin tarjottimelle kääretortun paloja ja poika pursotti niihin kermavaahtoa ja ripotteli karkkeja päälle. Spriteä, tortilloja, nachoja, dippejä, guacamolea. Kuka nämä kaikki söisi?

-          Olispa iskä ja sisko täällä, huokaisi synttärisankari hartaasti.

Vain pari viikkoa sitten olimme viettäneet tapaninpäivää koko perheenä samassa kaksiossa. Poika sai marraskuun lopussa liikkumavapaudenrajoituksen kuukaudeksi. Joulunalusviikolla läimähti kolmen kuukauden yhteydenpidonrajoitus, joka tarkoitti hänen tapauksessaan kotilomakieltoa eteläiseen Suomeen.  Marraskuun rajoitukseen oli turvallisuuden nimissä perusteet, mutta lisäkakku oli vanhempien mielestä kohtuuton. Etenkin, kun se tarkoitti sekä joulua että kauan odotettua 15-vuotissyntymäpäivää laitoksen seinien sisällä.

Harmitti, että joku luuli kykenevänsä arvioimaan kantokykymme meitä itseämme paremmin. Meitä suojeltiin neljätoistavuotiaan oletetulta väkivallalta! Neljän kuukauden vapausrangaistus 14-vuotiaalle pahoinpitelytilanteesta, johon hän osallistui marraskuussa, tuntui absurdilta puoskarintuomiolta. Miten lainsuojaton onkaan alaikäinen – täysikäinen saisi ainakin oikeudenkäynnin ennen vapaudenrajoitusta! Epäilimme vahvasti päätöksen laillisuutta, mutta sen selvittämiseen menisi kuukausia.

Harmi kärjistyi, kun yhteydenpidonrajoituksen ilmoitettiin tarkoittavan kotilomien lisäksi myös vierailuja pohjoisen laitoksen lähellä maaseudulla sijaitsevassa serkkulassa. Meitä olisi ollut neljä täysijärkistä, raitista ja topakkaa aikuista kahdeksan lapsen kanssa täydessä maaseudun rauhassa viettämässä laajennettua perhejoulua. Sukulaisetkin pääsivät näin sosiaalityön suojeltavien listalle – heitä se nauratti ja itketti yhtaikaa. Ei auttanut, vaikka äiti argumentoi ja isä raivosi. Sosiaalityö piti laitoksen aluetta ainoana turvallisena paikkana pojallemme joulunpyhinä.

Päätimme lopulta viettää jouluaaton kotona kolmisin, koska tyttären vakavaksi kääntynyt talvidepressio sulki pois laitoksen ehdotuksen: koko perhe laitokseen jouluksi (SIC!). Tytön psyykeä emme olleet valmiita riskeeraamaan, ja arvioimme jouluaattotraditioiden säilyttämisen olevan tänä vuonna erityisen tärkeitä rankan syksyn takia. Jouluaatto vietettiin siis kotona traditionaalisin menoin, mutta ilman poikaa.

Pojalle jouluenkelit ilmestyivät kuitenkin aattona serkkujen muodossa: eno ja hänen vaimonsa pakkasivat päättäväisesti kahdeksanhenkisen uusperheensä naapurin lestadiolaisperheeltä lainattuun pikkubussiin ja ajoivat Laitokseen. Olen vieläkin häkeltynyt heidän joulutempauksestaan – suurperhe riemumielin ja kiireettömästi viettämässä valtaosan jouluaatostaan lastensuojelulaitoksen perhekaksiossa. Jouluihme!

Joulupäivänä istuimme loppuperheenä junassa kohti pohjoista serkkulaa, isä, äiti, tyttö ja koira. Tapaninpäivän vietimme pojan luona, kymmenen ihanaa tuntia yhdessä. Voi yhdessäolon voimaa! Siinä seinät, paikka ja aika menettävät merkitystään, tärkeätä on vain me perheenä.

Vasta viimeisen tunnin aikana poika ahdistui. Rojahti lattialle selälleen ja alkoi hokea ”mä en voi palata sinne, mä en voi mennä takaisin, älkää lähtekö, viekää mut kotiin, mä haluan kotiin”.

Sanattomasta sopimuksesta isä, tytär ja minä tiesimme: nyt ei ole tunteiden aika. Alkoi yhteinen tsemppikuoro. Sä pystyt siihen! Loppiaisena tulee eno käymään! Vain pari viikkoa synttäreihin! Kaikki muuttuu paremmaksi! Me rakastetaan sua aina! Sä olet tiukka jätkä, sä et tähän kuole!

Poika nousi lattialta. Saatoin hänet osaston ulko-ovelle hokien sä pärjäät, sä pystyt siihen. Ja poika palasi kriisiosaston riisuttuun koppimaiseen huoneeseensa, jonka työpöydästä oli laatikot irrotettu, kaapeista ovet pois ja työtuolina toimi muovinen puutarhatuoli – turvallisuussyistä.  Joululahjat hän vei osaston toimistoon säilytyslaatikkoon. Yhden kirjan sai ottaa mukaan huoneeseen.

Ohjaajien huomaamatta poika sujautti hihaansa lahjaksi saadun deodoranttipullon. Illalla sängyssä poika imppasi itsensä ponnekaasuhumalaan.

Ikävä ei silloin tuntunut niin pahalta.

Missä teidän vanhempainverkosto tapaa?

Adoptioäiti teki toimintaansa aloittelevassa laitoksessa tyhmän kysymyksen tivaamalla, miten vanhempainverkoston toiminta on ajateltu järjestää. Eihän sellaisia ole laitoksissa olemassakaan!

Vaan entäpä jos tyhmyys ei ollutkaan kysymyksessä vaan käytänteissä? Miksi lastensuojelulaitosten vanhemmat eivät ihan oikeasti ole verkostoituneet? 

Sosiaaliportin www-sivulta löytyy kuitenkin näinkin viisasta tekstiä: "Huostaanotettujen lasten vanhempien vertaistukitoiminnasta on saatu hyviä kokemuksia. Toiminta voi olla yksi vastaus uuden lastensuojelulain edellyttämään huostaanotettujen lasten vanhemmille järjestettävään tukeen. Ohjattu ryhmätoiminta tarjoaa mahdollisuuden vanhemmille jakaa tuntemuksiaan ja keskustella kokemuksistaan muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa."

Adoptioäiti löysi oman vertaistukiryhmän toisista adpotiovanhemmista, jotka ovat antaneet adoptiolapsensa huostaan. Ryhmälle oli tilaus ja sen ilmapiiri vailla vertaa. Ohjattu tunnemyrskyryhmä ei kuitenkaan korvaa lastensuojelulaitoskohtaisia vanhempainverkostoja. Sosiaaliportin sitaatissa häiritsee pieni paapova sävy: järjestetään ohjattu vertaistukiryhmä, jotta kriisissä elävät ihmisparat saavat lain vaatimaa tukea. 

Mitä sen jälkeen? Kuka viitsii tunteilla ja hävetä vuositolkulla?

Lastensuojelulaitoksen vanhempainverkoston tehtävänä ei olisikaan hoitaa vanhempia, vaan sen tehtävänä olisi osallistua lasten ja nuorten sijaishuollon kehittämiseen. Vanhempainverkoston pitäisi tehdä sitä, mikä vanhemmille kuuluu: varmistaa, että lapset saavat oman persoonansa mukaista hoitoa ja hellyyttä muuttuneessa elämäntilanteessa. Ankeiden laitosten vanhempainverkostoille voisi kuulua myös valvoa, että laitoksen rajoitustoimenpiteet ovat kohtuullisia ja että lapset pääsevät myös virkistäytymään harrastuksiinsa säännöllisesti.

Ennen vanhempainverkoston rakentamista pitäisi tietysti varmistaa, onko median luoma kuva totta: ovatko "ne kaikki muut", nuo minulle kasvottomat muiden laitoslasten vanhemmat kriminaaleja, narkomaaneja, alkoholisteja ja psykopaatteja? Enpä usko. Oikeasti ongelmaisten vanhempien lapset sijoitetaan nimittäin jo pikkulapsi-ikäisinä perheisiin.

Tilastoja näkemättä, oman kokemukseni perusteella arvaan, että laitoksissa elävät lapset ja nuoret ovat suurelta osin monidiagnosoituja melko tavallisten perheiden lapsia, jotka on sijoitettu laitokseen vasta murrosiän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäitien pojat ovat tässä joukossa selkeimmin yliedustettu ryhmä. Useimmilla lapsilla on ainakin yksi rakastava vanhempi, joka mielellään toimisi lapsensa hyväksi omien voimavarojensa mukaan.

Yhteen lyöttäytyneet laitoslasten vanhemmat jaksaisivat enemmän kuin yksinäiset äidit ja isät. Vanhempainverkostosta voisi halutessaan pyytää kumppanin tueksi neuvottelutilanteisiin laitoksen kasvattajien kanssa. Vanhempainverkosto olisi neuvotteleva ja maalaisjärkinen elin, joka puhuisi kohtuullisuuden ja kasvatuskumppanuuden puolesta kuuluttaen vanhempien toimijuutta laitoksessa asuvien huollettaviensa kasvattajina.

Kuka täällä pelkää yhteistyötä?