Neuropsykiatrisesti oireilevat lapset hoidetaan lastensuojelussa

Viime viikkojen huostaanottokeskustelu kaipaa vieläkin lisää sävyjä. On vakavaa, että julkisessa keskustelussa huostaanotto nähdään vain epäonnistumisena; tällaisen asenteen luulisi jääneen viime vuosituhannelle.
...

Julkinen keskustelu näyttää tietämättömästi pitävän huostaanottoa huoltajuuden menetyksenä. Ne ovat kuitenkin eri asioita. Vastoin yleistä luuloa vanhemmat ovat lapsen huoltajia ja siksi myös vastuussa tämän kasvatuksesta, vaikka lapsi asuisi sijaishuollossa. Haasteena on kehittää toimiva dialogi sijaishuollon ja vanhempien välille.

Erityisesti nuoruusikäisen vaikeahoitoisen lapsen huostaanotto on useimmiten luonteeltaan ”huostaananto” ja praktinen ratkaisu, jolla turvataan koko perheen terveyttä ja turvallisuutta. Tässä ei ole eroa adoptio- ja bioperheiden välillä, vaan huostaan voi päätyä minkä tahansa ihan tavallisen hyvän perheen lapsi. Edellisessä blogitekstissäni jo totesin, että ruotsalaistutkimuksen mukaan adoptoiduilla lapsilla on 3–5-kertainen todennäköisyys päätyä sijaishuoltoon kymmenen ikävuoden jälkeen verrattuna samanlaisesta sosioekonomisesta taustasta tuleviin verrokkilapsiin. Näitä nuoria varten Ruotsissa on oma sijoitusyksikkö, jossa tunnetaan adoptiotaustan aiheuttamat erityisongelmat.

Huostaanottoluvut pienenisivät merkittävästi, jos tilastoista poistettaisiin monimuotoisista neuropsykiatrisista oireista kärsivät lapset, joiden perheillä ei ole ollut käytettävissään muuta ”palvelua” erityislapsen hoitoon kuin lastensuojelu. Jos lastensuojelun asiakkuuksia halutaan vähentää, Suomeen tulisi viipymättä kehittää lisää kodinomaisia terveydenhuollon alaisia yksiköitä neuropsykiatrisesti oireileville lapsille ja nuorille.

Nuoren huostaananto on praktinen ratkaisu

Ilahduin, kun HS 5.10.2012 otti esille adoptiolasten huostaanoton. Toimittaja aloitti kuitenkin tekstinsä ymmärtämättömästi leimatessaan huostaanoton ”epäonnistumiseksi”. Vaikkei sijoituspäätöksen pidäkään tulla helpoksi, olisi julkisessa keskustelussa pidettävä esillä useampia sävyjä.

Ruotsalaistutkimuksen mukaan adoptoiduilla lapsilla on 3–5-kertainen todennäköisyys päätyä sijaishuoltoon kymmenen ikävuoden jälkeen verrattuna samanlaisesta sosioekonomisesta taustasta tuleviin verrokkilapsiin. Näitä nuoria varten Ruotsissa on jopa oma sijoitusyksikkö, jossa tunnetaan adoptiotaustan aiheuttamat erityisongelmat, kuten RAD eli kiintymyssuhdehäiriö.

Jutussa kerrottiin Pelastakaa Lasten Kristiina Mattisen uskovan, että adoptionhakijoiden sensitiivisyyttä testaamalla selvittäisiin tulevaisuudessa vähemmillä huostaanotoilla. Mattinen unohtaa mainita, että sensitiivisyyden kumppaniksi tarvitaan assertiivisuus.

Huostaanannetun RAD-nuoren adoptioäitinä tiedän, että pelkällä sensitiivisyydellä ei aggressioita hoideta. Monivuotinen intensiivinen psykoterapia on osaltaan auttanut meitä ymmärtämään käytöshäiriöiden syitä ja ennakoimaan taaperona alkaneet aggressiokohtaukset kotona. Äiti ja isä eivät kuitenkaan voi kulkea koulussa ja harrastuksissa kasvavan lapsen mukana suojelemassa kriisitilanteilta. Jokainen paha väkivaltatilanne kodin ulkopuolella aiheuttaa viikkoja ja jopa kuukausia jatkuvan selvitysten, keskustelujen ja sovittelujen vyöryn, eikä niistä ilman rahaakaan selviä.

Lääkityksen tarve muuttuu lapsen kasvaessa koko ajan, ja noin puolentoista vuoden välein lääkityspaletti joudutaan uusimaan, mihin liittyy aina epätasapainoisia jaksoja. Viimeistään murrosikä myllertää varhaislapsuuden traumakokemukset uudelleen pintaan, ja jos aggressiivisuusongelma ei siihen mennessä ole asettunut, eivät kotikonstit pitkälle riitä.

Myös perheen muut lapset ansaitsevat osansa vanhempien huomiosta ja sensitiivisestä kohtelusta. Heillä on oikeus kasvaa kokematta sisaruksen taholta tulevaa järjetöntä väkivaltaa.

Nuoruusiän sijoitukset ovat muissakin kuin adoptioperheissä luonteeltaan enemmän huostaanantoja kuin -ottoja. Huostaanantoon ei tarvitse liittyä vanhempien alkoholismia, masennusta eikä edes epäsensitiivisyyttä. Kyseessä voi olla praktinen arjen uudelleenjärjestely, joka varmistaa sisarusten turvallisuuden. Kahdeksan tunnin vuoroja tekevät ammattilaiset pystyvät valvomaan väkivaltaista ja impulsiivista nuorta paremmin kuin työssäkäyvät vanhemmat, joiden on öisin nukuttava.

Tietysti olisi mukavinta antaa lapsi hoidettavaksi adoptioasiantuntemuksella varustettuun kodinomaiseen neuropsykiatriseen yksikköön, joka toimisi terveydenhuollon alaisena ilman huostaanottobyrokratiaa ja ilman temppuilua dialogiin kyvyttömän sosiaalitoimen kanssa. Tällaista mahdollisuutta ei adoptioperheillä Suomessa ole.

Huostassa asuvalle nuorelleni olemme edelleen tärkeimmät ihmiset maailmassa ja hän on edelleen meidän rakastettu lapsemme. Suurena voittona pidän sitä, että nuori ei ole katkeroitunut elämäänsä. Hänen elämänsä ei ole epäonnistunut – se on vasta alussa.