Kevätmuisto yhdeksän vuoden takaa

Onnelliset pajunkissat

Poika parahti itkuun, kun suuntasin askeleeni ripeästi kohti autoa.

–        Eiks me haetakaan niitä pajunkissoja?

–        Ei, kulta, nyt mennään päiväkotiin. Haetaan sitten iltapäivällä kun tullaan.

Lyyhistynyt pieni hahmo teki parhaansa kootakseen itsensä ja pysyäkseen kiireisen äidin jäljissä.

Kello kahdelta tulin töissä levottomaksi.

–        Kuule, lupasin pojalle, että tänään mennään metsään etsimään pajunkissoja, vihjasin kollegalle.

–        Hei, first things first, lähde ihmeessä, kuului sydämellinen vastaus työparilta, joka jäi yksin tekemään yhteisiä töitämme.

Tunnin kuluttua kahlasimme lumisen takapihan halki metsän reunaan, onnellinen haalarimies ja äiti. Miten kauan siitä olikaan, kun aurinko viimeksi näin lämmitti? Lasinkeräyspisteen vieressä kasvoi tuuhea kissapuu.

– Kato miten muhkeita! hihkui poika. Ehdotin, että tekisimme kuitenkin ensin lenkin syvemmälle metsään ja vasta lopuksi katkoisimme oksia näin näkyvältä paikalta.

Tulimme kallion reunalle.

–        Tähän mä kesällä istun ja sanon että ”ah tää on elämää”! tuumi kuusivuotias aforistini.

–        Täällä voi kesällä olla vaikka mustikoita, hän muisteli.

–        Joo, ja metsämansikoita, lisäsin.

–        Niitä, joissa on pinnassa keltaisia pisteitä, kuvaili poika.

Hymisimme molemmat mansikan näköä ja makua muistellessamme.

Kotiin tuotiin koivunoksia hiirenkorvien toivossa sekä iso nippu pajunoksia, joissa kissat kyyhöttivät vieri vieressä. Kun kevätaurinko osui kuparimaljakkoon, saatoin kuulla pajunkissojen kehräävän tyytyväisyydestä olohuoneen piirongin päällä.

---

Kehrää pajunkissojen kanssa

Haalarimies hangessa

pajunkissat puussa

paiste sinitaivaalla

– onnen hetki sielussa.

Muun maan mustikka

äidin talvimansikka

aurinkoläikässä

kehrää pajunkissojen kanssa

Kiva poliisi

Täällä kävi poliisi. Mä juttelin sen kanssa tota aika pitkään. Ehkä kolme tuntia. Sillä on kotona kaksi sijaiskotilasta. Ja nuorena sillä on ollu ADHD tai jotain, mutta se ei ollu saanu siitä diagnoosia. Se kerto, että se oli ollu koulussa keskitasoa huonompi oppilas, mutta silti se oli päässyt poliisikouluun.

Tota, se oli tosi kiva poliisi. Se sano mulle että älä nyt hirveesti mieti tulevaisuutta, ajattele vaan että nyt sä olet täällä ja tänään meni tässä tää haastattelu nyt hyvin ja ollaan siitä ilosia. En mä osaa selittää, mutta jotenki mä vaan älysin jotain kun se kävi täällä ja puhu mulle.

Kiitos, kiva poliisi. Kiitos, kun astuit ulos virkaroolistasi. Otit vähän enemmän aikaa ja kohtasit viisitoistavuotiaan ihmisenä. Muistit itsekin olleesi joskus levoton nuori ja halusit eläytyä tilanteeseen. Ehkä tunsit raapaisun sisimmässäsi, kun näit ankean kriisiosaston ja oivalsit monisyisen ongelmavyyhden hänen ympärillään.

En uskokaan, että sanasi olivat suurempia kuin nuo, jotka poika kykeni puhelimessa minulle kertomaan. Niillä oli kuitenkin enemmän merkitystä kuin useimmilla sanoilla, joilla maailmaa päivästä toiseen täytetään. Eikä se merkitys edes tainnut olla noissa sanoissa.

Merkitys on läsnäolossa, siinä että tulee, on ja sanoo. Ei pidä kiirettä. Ei luule olevansa jotain erityistä – eikä silti jätä tulematta sillä tekosyyllä, ettei muka ole mitään.

Kiva poliisi, viestisi tuli ymmärretyksi oikein. Sellainen on harvinaista. Viestilläsi riisuit kapinaa ja loit uskoa järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, auktoriteetteihin ja parempaan huomiseen.

...jotenki mä vaan älysin jotain.

PS Tässä blogauksessani käytin hyväkseni äidin oikeutta olla olematta kyyninen järjestelmää kohtaan silloin, kun se toimii. Olla huomauttamatta, että nyt oli aikakin hyvän poliisin astua näyttämölle...

Saan rakastaa enemmän!

Torstain 31.1. Hesarissa oli ihana, positiivinen juttu kaksi isoa poikaa adoptoineesta Lilly Korpiolasta, joka tuli äidiksi 17 vuoden odotuksen jälkeen. Lilly Korpiola ja Antti Matikainen adoptoivat 7- ja 12-vuotiaat veljekset intialaisesta lastenkodista. Kaikki on jutusta päätellen sujunut mallikkaasti ja perhe elää onnentäyteistä aikaa yhdessä. Korpiola on myös Adoptioperheet ry:n nykyinen puheenjohtaja.

Meilläkin on kaksi ihanaa adoptiolasta, joita rakkaampia ei voisi olla. Silti on kai sanottava, että kaikki ei ole sujunut mallikkaasti. Adoptoidessamme emme voineet kuvitella, että kaksivuotiaana kotiin tullut kuopus joutuisi kymmenen ikävuoden jälkeen loputtomalle kiertoradalle psykiatristen ja lastensuojelullisten laitosten välitilaan. Emme voineet kuvitella, että jos teemme kaikkemme, se ei riitä.

Yhdeksän ensimmäistä vuotta rakastamme, rajaamme, rytmitämme ja taas rakastamme. Haemme apua maan parhailta asiantuntijoilta ja kuljetamme neljävuotiaasta yhdeksänvuotiaaseen poikaa terapiaan kahdesti viikossa. Käymme itse hakemassa neuvoja useilta psykiatreilta ja terapeuteilta, vaikka luotamme myös omaan intuitioomme. Neuvottelemme keskenämme, reflektoimme toimiamme, vedämme yhtä köyttä vanhempina. Tuemme pojan luovuutta – koska se on väkivaltaa kokeneen lapsen vastalääke, jotta hänestä itsestään ei tule väkivaltaista. Perustan tanssiryhmän lapsille – se on ainoa harrasteryhmä, johon hän ei saa porttikieltoa. Muovailemme, piirrämme, maalaamme, teemme pojalle savipajan. Laulamme. Luemme kymmeniä kirjoja, paksuja kirjoja, joka ilta kirjoja. Hankimme lääkityksen. Taistelemme, että saamme kouluavustajan. Hankimme itse kouluavustajan. Etsimme tukiperheen. Sukulaiset auttavat ja tuhlaavat rakkauttaan.

Lopulta tarvitsemme kasvatuskumppanin. Ensimmäinen kestää puoli vuotta. Poika suljetaan psykiatriselle osastolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Anelen ensimmäistä kasvatuskumppania vielä kokeilemaan ja kestämään. He eivät lupaa. Löydetään toinen kasvatuskumppani – he eivät kuulemma koskaan ole luovuttaneet. He kestävät vuoden. Taas anelen ja melkein kyynelin pyydän heitä jatkamaan – mutta poika häädetään nuorisokotiin ja sieltä kriisisijoitusyksikköön.

Sen jälkeen poika ei ole kuulunut mihinkään. Eikä minulle kukaan ole enää puhunut kasvatuskumppanuudesta.

Emme ole lakanneet rakastamasta. Olemme vain päivittäneet tämän verbin merkityksen: viime kuukausina rakastaminen on tarkoittanut enemmän hoidon vaatimista ja ihmisoikeuksista huolehtimista kuin mitään muuta.

Rakastaessaan saa aina. Tunnen oppineeni miltei uuden ammatin, kun olen lukenut psykiatrian ja sosiaalityön dokumentteja, ammattilehtiä ja asiantuntija-artikkeleita. Olen katsellut nuoria ihmisiä ja koko yhteiskuntaamme uusin silmin. Sydämeni on avartunut niin, että se tuntuu välillä repeävän.

Olen saanut etuoikeuden rakastaa enemmän.