Poika säilykepurkissa

Olipa kerran eukko, joka säilöi omenahilloa lasipurkkeihin. Jonkin ajan kuluttua hän halusi tehdä omenapiirakkaa. Hän keitti kahvit, kattoi pöydän ja haki kellarista purkin omenahilloa. Sitten hän kutsui vieraat pöytään ja avasi hillopurkin. Purkkiin oli päässyt ilmaa, ja hillon päällä oli hometta. ”Mitä ihmettä”, sanoi eukko, ”eikö hillosta tullutkaan piirakkaa, kun säilöin sen purkkiin? Nyt se on kaiken lisäksi pilaantunut.”

Jos Hölmölän eukon vieraana oli Matti, hän varmaan kertoi miten asiat ovat. Nehän ovat niin, että jos säilöö omenahillon ilmatiiviisti, parhaassa tapauksessa samasta purkista löytyy säilytyksen jälkeenkin pilaantumatonta omenahilloa. Jos purkkiin pääsee ilmaa, siitä löytyy homeista tai käynyttä omenahilloa. Omenapiirakkaa hillosta ei tule ilman hyvää reseptiä, taikinan valmistusta, lämmintä uunia ja osaavaa kokkia.

Jos neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen säilöö laitokseen, jossa ei ole metodeja, halua eikä osaamista lapsen kuntouttamiseen, laitoksesta ei astu ulos ”omenapiirakka”, yhteiskuntakelpoinen nuori ihminen. Koska ilmatiiviitä laitoksia ei ole olemassa, sieltä astuu ulos nuori, joka on oppinut monta tuhoisaa asiaa. Pahimmat niistä ovat tieto siitä, että ei kelpaa normaaliin elämään, että yhteiskunnan mielestä eristäminen kodista, lähipiiristä ja ikätovereista on oikein, että hänen siis täytyy olla paha.  Yksinkertaista logiikkaa.

Jonkun pitäisi olla nyt mattina suomalaiselle lastensuojelulle. Hölmölän eukon tapauksessa pilaantui vain muutama omena ja eukon maine. Neuropsykiatristen lasten tapauksessa on tosi kyseessä.

Hölmölän hommaksi neuropsykiatristen lasten hoitamatta jättämisen tekee se, että reseptejä on olemassa.

Oma sijaishuoltoyksikkö suunnitteilla?

Tutustuminen Folåsan malliin sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että Suomeen tarvitaan adoptoiduille lapsille suunnattu sijaishuoltoyksikkö. Kirjoitin saman tien (sunnuntaina 20.1.2013) tätä koskevan ehdotuksen Pelastakaa Lapset -järjestön adoptioasiantuntijoille. Yllätyin - ja vähän liikutuinkin, kun jo maanantaina töistä palatessani löysin kotisähköpostistani seuraavan viestin. Kopioin sen tähän sellaisenaan, vain oman nimeni muuttaen.

Hyvä MsX

Kiitämme viestistäsi, joka sisälsi tärkeän konkreettisen aloitteen ja jonka kautta jaoit myös perheesi kokemuksia, jotka valottavat meille asiaa monella tavoin.

Adoptiolasten lisääntyvä tuen tarve adoption jälkeen on asia jota Pelastakaa Lapset seuraa aktiivisesti useiden eri toimintojemme kautta - kansainvälisen adoptiopalvelun kontaktityön, adoptioneuvonnan seurantatyön, jälkipalvelutyön, terapia- ja vertaisryhmätoimintamme sekä myös adoptiotutkimuksen kautta. Olemme järjestönä pyrkineet aktiivisesti kehittämään järjestömme adoptiolasten- ja perheiden palveluita ja myös pitämään esillä adoptioperheiden palvelujen kehittämistarpeita yhteistyössämme muille perheiden palveluita tarjoaville tahoille, mutta kuten perheesi kokemukset kertovat, paljon on edelleen kesken ja tehtävää. Tukipalvelujen kehittämisessä merkittäviä asioita ovat adoptio-osaamisen merkitys sekä palvelujen saatavuuskysymykset.

Ehdotuksesi adoptiolasten sijaishuoltoyksiköstä on konkreettinen ja varteenotettava ajatus, jonka tarpeen myös täällä tunnistamme ja joka on ollut myös asiana kehittämistyössämme esillä pidempään. Pelastakaa Lapset seuraa tällä hetkellä adoptioperheiden lastensuojeluasiakkuuksia tekemällä tutkimusyhteistyötä sosiaalityön käytäntötutkimusta tekevän opinnäytetyötekijän kanssa. Toivomme sen valottavan myös kysymystä sijaishuoltoyksikön tarpeesta.

Olemme kanssasi samaa mieltä siinä, että Folåsan työmalli olisi varteenotettava ja siellä saatuja kokemuksia tulisi hyödyntää Suomessa jos erillinen adoptioyksikkö perustetaan. Folåsan työmalli on meille tuttu ja olemme mm. järjestäneet Suomessa adoptiokoulutuspäivän jonka osana oli vierailija Folåsasta puhumassa sekä itse vierailleet Folåsassa, tosin jo kauan sitten vuonna 2004.

Järjestömme psykiatrista-, adoptio- ja lastenkotiosaamista tullaan hyödyntämään laajasti tämän asian arviointiin ja mahdolliseen kehittämiseen. Olemme tänään käsitelleet viestisi ja viemme parhaamme mukaan asiaa eteenpäin järjestömme palveluiden kehittämisessä.

Ystävällisin terveisin ja yhteydenotosta kiittäen

Jari Sinkkonen, ylilääkäri
Riitta Hyytinen, lastensuojelupalveluiden johtaja
Tiina Tammi, järjestölakimies, kansainvälisen adoptiopalvelun johtaja
Anu Lehto, lastenkotien kehittämispäällikkö
Kaisa Tervonen-Arnkil, adoption kehittämispäällikkö
Kristiina Mattinen, Etelä-Suomen aluetoimiston johtaja
Irene Pärssinen-Hentula, kansainvälisen adoptiopalvelun päällikkö

Kiitos kaikille viestin allekirjoittaneille! Ilmoitin heti olevani käytettävissä hanketta edistävään vapaaehtoistoimintaan.

Kunpa tämä hyödyttäisi jo omaa poikaani!

 

Folåsa Suomeen ja äkkiä!

Ruotsi on valovuoden mitan Suomea edellä älykkäässä sosiaalisessa toiminnassa. 

Folåsa on Ruotsin valtion (SiS, Statens institutionsstyrelse) ylläpitämä laitos, jonka pitkäaikaisosastoille otetaan 13 - 18-vuotiaita adoptoituja tyttöjä ja poikia. Suljettu akuuttiosasto on tarkoitettu 15 - 20-vuotiaiden häiriökäyttäytyvien ja päihteilevien poikien tilanteen arviointiin. Paikkoja kolmella osastolla on yhteensä 22.

Mitä lisäarvoa Folåsan malli toisi vaikeimmin oireilevien adoptoitujen lasten sijaishuoltoon? Mitä meiltä siis puuttuu, kun järjestelmäämme verrataan ruotsalaiseen? Puutelistasta tulee pitkä.

1) Henkilökunta on erikoiskoulutettu kohtaamaan adoptoitujen nuorten ongelmia, kuten kiintymyssuhdehäiriötä (RAD). Suora käännös SiS:n Folåsa-sivulta: Työskentely adoptoitujen nuorten kanssa asettaa erityisvaatimuksia, ja siksi jatkuva työnohjaus on välttämätöntä. Henkilökunnalle tarjotaan myös jatkuvaa koulutusta, joka on erityisesti suunnattu adoptoitujen ongelmiin.

2) Toiminnalla on selkeä teoreettinen viitekehys, mikä osoittaa asiantuntijalähtöisyyttä ja viestii luotettavuudesta. Akuuttiosasto sitoutuu ympäristöterapauttiseen näkemykseen, johon on yhdistetty kognitiivinen käyttäytymisterapia. Pitkäaikaisosastojen tärkein käyttöteoria on kiintymyssuhdeteoria, ja niillä hoitoa ohjaa terveyslähtöinen (salutogeneettinen) ajattelu.  

3) Käytänteet ovat vakiintuneet ja säännöllinen yhteistyö monelle taholle takaa toiminnan läpinäkyvyyden ja tavoitteisuuden.

4) Akuuttihoitojakso on ajallisesti rajattu, virikkeinen ja perhekeskeinen:

4.1 Kesto on rajattu eikä epämääräinen "katsotaan kuukauden päästä" -pituinen. Suljetun osaston akuuttijakso on rajattu kestämään maksimissaan kahdeksan viikkoa.
4.2 Toiminta on virikkeistä eikä vankilamaisen säilyttävää. Jo akuuttijaksolla pojille tarjotaan luovaa toimintaa (kuten maalausta), kuntosali, ajokorttiohjelman harjoittelua tietokoneella, moottorityöpaja, sosiaalisia harjoitteita, työtoimintaa, ART-ryhmä ja opettajajohtoista opetusta.
4.3 Perheen näkemys nuoresta on sisäänkirjoitettu viisiosaiseen perustoimintamalliin, jolla nuoren käyttäytyminen kartoitetaan ja tulevaisuuden tarpeet arvioidaan. Muut osalliset ovat akuuttiosaston psykologi, opettaja, sosionomi, sosiaalipedagogi, vapaa-ajanohjaajat ja lähihoitajat. Osastolla on valmiudet arvioida mm. nuoren päihteiden käytön riskiä tutkimuksellisesti testatuin arviointimenetelmin.

5) Pitkäaikaisosastoilla hoito on huippuammattilaisten ohjaamaa ja henkilökohtaistettua, ja niiden työmetodit ovat selkeät.

5.1 Molemmilla osastoilla on kokoaikainen psykologi. Tämä tarkoittaa yhtä kokopäiväistä psykologia seitsemää poikaa ja yhtä kokopäiväistä psykologia kahdeksaa tyttöä kohti.
5.2 Henkilökohtainen osastosuunnitelma tarkoittaa suunnitelmaa, jonka tekemiseen nuori osallistuu itse koko lähitiimin kanssa. Lähitiimiin kuuluu psykologi, yhteyshenkilö, perheterapeutti, opettaja tai työelämäohjaaja sekä osastonvastaava. Suunnitelmaa arvioidaan kuuden viikon välein nuoren, vanhempien, lähitiimin, koulun ja sijoittaneen sosiaalitoimen kesken "hoitokonferensseissa".
5.3 Vakiintuneina menetelminä käytetään ART-vihanhallintaryhmiä, Minun elämäni -kirjatyöskentelyä, draamaa ja (hiukan kiisteltyä) token economy -palkitsemismenetelmää. Kaikki menetelmät vaativat ohjaajilta lisäkoulutuksen.
5.4 Kaikille nuorille annetaan tukea omien biologisten juurien etsintään.
5.5 Perhetyössä korostuu avoimuus ja yhteisöllisyys. Kerran lukukaudessa kaikki perheet kutsutaan viettämään yhteistä perheviikonloppua Folåsaan. Vanhempien keskinäistä verkostoitumista ja tutustumista pidetään myönteisenä ja toivottavana asiana.

Listan loppuun on vielä lisättävä kaikkien näiden faktojen alta kuultava positiivinen ilmapiiri: adoptiolapsemme ovat panostusten ja innovaatioiden arvoisia! Heidän kanssaan on mukava työskennellä ja heihin kannattaa sijoittaa alan parhaiden ammattilaisten työpanos. Esimerkiksi innostuneesta ilmapiiristä käy vaikkapa Minun elämäni -kirjamenetelmä - sen ovat kehittäneet Folåsan omat työntekijät.

Miten kauan meidän pitää odottaa, että tämä kaikki saadaan siirrettyä Suomeen?

---
Terveyslähtöisestä hoidosta ja Folåsasta lisää:

Becker, Craig M., Glascoff, Mary Alice & Felts, W. Michael 2010. Salutogenesis 30 Years Later: Where do we go from here? - International Electronic Journal of Health Education, 2010; 13: 25 - 32.

Folåsa: http://www.stat-inst.se/vara-institutioner/sis-ungdomsvard-norr/sis-ungdomshem-folasa/sis-ungdomshem-folasa/

Maunulan malli: osallisuus on kirjaamista

En vielä tiennyt Maunulan mallista, kun luin lastensuojelulaitoksen kirjaamaa kuukausiraporttia joulukuun puolivälissä. Tietämättäni silti toimin sen mukaan.

Otin siis toimijuuden käsiini ja korjasin raportista joukon epätarkkuuksia, harhaanjohtavia ilmauksia ja suoranaisia asiavirheitä. Annoin oman näkemykseni asioista kirjattuna laitoksen työntekijälle ja pyysin häntä vähintäänkin liittämään lisäämäni tekstin raportin liitteeksi, mutta mieluummin korjaamaan koko raportin kirjoittamalla sen antamieni tietojen mukaan uusiksi.

Jälkimmäinen olisi ollut Maunulan mallin mukaista, jolloin olisi saatu yhteinen raportti kuukauden tapahtumista eikä kahta peräkkäistä tekstiä. Tyydyin kuitenkin siihen, että tekstini liitettiin laitoksen kuukausiraporttiin "nähty"-merkinnällä loppukaneetiksi.  

Maunulan mallista kerrottiin Soccan nettisivulla 9. tammikuuta. Kyse on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden uudesta otteesta asiakastapaamisten kirjaamiseen: kirjaukset lähetetään reaaliajassa - siis puolivalmiina, ennen asiakirjan lopullista valmistumista - asiakkaille nähtäviksi ja tarkennettaviksi. Asiakas saa käyttää dokumentoinnissa alusta saakka omaa ääntään eikä turhanpäiväisiä asia- ja näkemysvirheitä tule.

"Kun kirjattu dokumentti annetaan tiedoksi ja tarkastettavaksi asiakkaalle, hän voi myös palauttaa mieleen mistä asioista on keskusteltu ja näin rakentaa omaa näkökulmaansa tai omia vastakkaisiakin argumentteja näihin tulkintoihin. Asiakas voi korjata sosiaalialan työntekijän tulkintoja, ja tuoda uusia tietoja sosiaalialan työntekijän tietoon, mitä hän ei olisi muuten ehkä pitänytkään merkityksellisinä." (Pyykkönen 2012: 8.)

Tuloksena yhteistoiminnallisesta kirjaamisesta on ollut asiakkaiden kuulluksi tulemisen paraneminen ja kaikenlaisten valitusten vähentyminen. Tavoitteet ovat selkiytyneet, ja perheiden ja sosiaalityön näkemykset ovat lähentyneet tai yhdentyneet. Vastentahtoisen asiakkuuden väitetään jopa kääntyneen yhteisiksi tavoitteiksi ja yhteistyöksi.

Häkellyttävää, että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä vain viestintäkäytänteitä parantamalla. Lakataan sotimasta ja aletaan tehdä yhteistyötä. Tämähän kuulostaa siltä, mitä Sosiaalityön käsikirjassa (2007) sanotaan: "Sosiaalityö pyrkii pitämään yllä yksilön itsemääräämisoikeutta ja vahvistamaan hänen valmiuksiaan toimia itsenäisesti."

Maunulan mallin sovellus laitosten ja psykiatristen osastojen raportointikäytänteisiin olisi täysin mahdollinen. Kyse on vain ajattelutavan omaksumisesta. Ne kirjoittavat, jotka osallistuvat. Myös nuori itse voitaisiin osallistaa samaan prosessiin yksinkertaisella tavalla - antamalla hänelle oikeus kirjata.

En malta lakata siteeraamasta Maunulan mallista kirjoittavaa Pyykköstä (2012: 9): "Tieto luo osallisuutta. Asiakkaan valtaistumisen ja osallisuuden kokemisen mahdollistamiseksi on tärkeää, että hänellä on mahdollisimman paljon tietoa, jonka avulla hän voi parantaa ja muuttaa omaa tai lapsensa elämän suuntaa."

Kukaties jonain päivänä myös pohjoisen metsän laitokset päättävät seurata pääkaupungin sosiaalityöntekijöiden viisautta.

Lue nämä:

Riikka Pyykkönen: Dokumentit töissä – osallistava dokumentointi. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Selvityksiä 2012:2.

Socca - Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus. http://www.socca.fi/uutiset/uusi_julkaisu_dokumentit_toissa_osallistava_dokumentointi.4790.news

Joulu ja synttärit laitoksessa

Oltiin laitoksen perhekaksiossa kaksin, keskellä pohjoista metsää tammikuisena perjantai-iltana. Avattiin sekä telkkari että Youtube taustalle pitämään iloista melua ja karkottamaan apeaa mieltä. Laittelin tarjottimelle kääretortun paloja ja poika pursotti niihin kermavaahtoa ja ripotteli karkkeja päälle. Spriteä, tortilloja, nachoja, dippejä, guacamolea. Kuka nämä kaikki söisi?

-          Olispa iskä ja sisko täällä, huokaisi synttärisankari hartaasti.

Vain pari viikkoa sitten olimme viettäneet tapaninpäivää koko perheenä samassa kaksiossa. Poika sai marraskuun lopussa liikkumavapaudenrajoituksen kuukaudeksi. Joulunalusviikolla läimähti kolmen kuukauden yhteydenpidonrajoitus, joka tarkoitti hänen tapauksessaan kotilomakieltoa eteläiseen Suomeen.  Marraskuun rajoitukseen oli turvallisuuden nimissä perusteet, mutta lisäkakku oli vanhempien mielestä kohtuuton. Etenkin, kun se tarkoitti sekä joulua että kauan odotettua 15-vuotissyntymäpäivää laitoksen seinien sisällä.

Harmitti, että joku luuli kykenevänsä arvioimaan kantokykymme meitä itseämme paremmin. Meitä suojeltiin neljätoistavuotiaan oletetulta väkivallalta! Neljän kuukauden vapausrangaistus 14-vuotiaalle pahoinpitelytilanteesta, johon hän osallistui marraskuussa, tuntui absurdilta puoskarintuomiolta. Miten lainsuojaton onkaan alaikäinen – täysikäinen saisi ainakin oikeudenkäynnin ennen vapaudenrajoitusta! Epäilimme vahvasti päätöksen laillisuutta, mutta sen selvittämiseen menisi kuukausia.

Harmi kärjistyi, kun yhteydenpidonrajoituksen ilmoitettiin tarkoittavan kotilomien lisäksi myös vierailuja pohjoisen laitoksen lähellä maaseudulla sijaitsevassa serkkulassa. Meitä olisi ollut neljä täysijärkistä, raitista ja topakkaa aikuista kahdeksan lapsen kanssa täydessä maaseudun rauhassa viettämässä laajennettua perhejoulua. Sukulaisetkin pääsivät näin sosiaalityön suojeltavien listalle – heitä se nauratti ja itketti yhtaikaa. Ei auttanut, vaikka äiti argumentoi ja isä raivosi. Sosiaalityö piti laitoksen aluetta ainoana turvallisena paikkana pojallemme joulunpyhinä.

Päätimme lopulta viettää jouluaaton kotona kolmisin, koska tyttären vakavaksi kääntynyt talvidepressio sulki pois laitoksen ehdotuksen: koko perhe laitokseen jouluksi (SIC!). Tytön psyykeä emme olleet valmiita riskeeraamaan, ja arvioimme jouluaattotraditioiden säilyttämisen olevan tänä vuonna erityisen tärkeitä rankan syksyn takia. Jouluaatto vietettiin siis kotona traditionaalisin menoin, mutta ilman poikaa.

Pojalle jouluenkelit ilmestyivät kuitenkin aattona serkkujen muodossa: eno ja hänen vaimonsa pakkasivat päättäväisesti kahdeksanhenkisen uusperheensä naapurin lestadiolaisperheeltä lainattuun pikkubussiin ja ajoivat Laitokseen. Olen vieläkin häkeltynyt heidän joulutempauksestaan – suurperhe riemumielin ja kiireettömästi viettämässä valtaosan jouluaatostaan lastensuojelulaitoksen perhekaksiossa. Jouluihme!

Joulupäivänä istuimme loppuperheenä junassa kohti pohjoista serkkulaa, isä, äiti, tyttö ja koira. Tapaninpäivän vietimme pojan luona, kymmenen ihanaa tuntia yhdessä. Voi yhdessäolon voimaa! Siinä seinät, paikka ja aika menettävät merkitystään, tärkeätä on vain me perheenä.

Vasta viimeisen tunnin aikana poika ahdistui. Rojahti lattialle selälleen ja alkoi hokea ”mä en voi palata sinne, mä en voi mennä takaisin, älkää lähtekö, viekää mut kotiin, mä haluan kotiin”.

Sanattomasta sopimuksesta isä, tytär ja minä tiesimme: nyt ei ole tunteiden aika. Alkoi yhteinen tsemppikuoro. Sä pystyt siihen! Loppiaisena tulee eno käymään! Vain pari viikkoa synttäreihin! Kaikki muuttuu paremmaksi! Me rakastetaan sua aina! Sä olet tiukka jätkä, sä et tähän kuole!

Poika nousi lattialta. Saatoin hänet osaston ulko-ovelle hokien sä pärjäät, sä pystyt siihen. Ja poika palasi kriisiosaston riisuttuun koppimaiseen huoneeseensa, jonka työpöydästä oli laatikot irrotettu, kaapeista ovet pois ja työtuolina toimi muovinen puutarhatuoli – turvallisuussyistä.  Joululahjat hän vei osaston toimistoon säilytyslaatikkoon. Yhden kirjan sai ottaa mukaan huoneeseen.

Ohjaajien huomaamatta poika sujautti hihaansa lahjaksi saadun deodoranttipullon. Illalla sängyssä poika imppasi itsensä ponnekaasuhumalaan.

Ikävä ei silloin tuntunut niin pahalta.

Missä teidän vanhempainverkosto tapaa?

Adoptioäiti teki toimintaansa aloittelevassa laitoksessa tyhmän kysymyksen tivaamalla, miten vanhempainverkoston toiminta on ajateltu järjestää. Eihän sellaisia ole laitoksissa olemassakaan!

Vaan entäpä jos tyhmyys ei ollutkaan kysymyksessä vaan käytänteissä? Miksi lastensuojelulaitosten vanhemmat eivät ihan oikeasti ole verkostoituneet? 

Sosiaaliportin www-sivulta löytyy kuitenkin näinkin viisasta tekstiä: "Huostaanotettujen lasten vanhempien vertaistukitoiminnasta on saatu hyviä kokemuksia. Toiminta voi olla yksi vastaus uuden lastensuojelulain edellyttämään huostaanotettujen lasten vanhemmille järjestettävään tukeen. Ohjattu ryhmätoiminta tarjoaa mahdollisuuden vanhemmille jakaa tuntemuksiaan ja keskustella kokemuksistaan muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa."

Adoptioäiti löysi oman vertaistukiryhmän toisista adpotiovanhemmista, jotka ovat antaneet adoptiolapsensa huostaan. Ryhmälle oli tilaus ja sen ilmapiiri vailla vertaa. Ohjattu tunnemyrskyryhmä ei kuitenkaan korvaa lastensuojelulaitoskohtaisia vanhempainverkostoja. Sosiaaliportin sitaatissa häiritsee pieni paapova sävy: järjestetään ohjattu vertaistukiryhmä, jotta kriisissä elävät ihmisparat saavat lain vaatimaa tukea. 

Mitä sen jälkeen? Kuka viitsii tunteilla ja hävetä vuositolkulla?

Lastensuojelulaitoksen vanhempainverkoston tehtävänä ei olisikaan hoitaa vanhempia, vaan sen tehtävänä olisi osallistua lasten ja nuorten sijaishuollon kehittämiseen. Vanhempainverkoston pitäisi tehdä sitä, mikä vanhemmille kuuluu: varmistaa, että lapset saavat oman persoonansa mukaista hoitoa ja hellyyttä muuttuneessa elämäntilanteessa. Ankeiden laitosten vanhempainverkostoille voisi kuulua myös valvoa, että laitoksen rajoitustoimenpiteet ovat kohtuullisia ja että lapset pääsevät myös virkistäytymään harrastuksiinsa säännöllisesti.

Ennen vanhempainverkoston rakentamista pitäisi tietysti varmistaa, onko median luoma kuva totta: ovatko "ne kaikki muut", nuo minulle kasvottomat muiden laitoslasten vanhemmat kriminaaleja, narkomaaneja, alkoholisteja ja psykopaatteja? Enpä usko. Oikeasti ongelmaisten vanhempien lapset sijoitetaan nimittäin jo pikkulapsi-ikäisinä perheisiin.

Tilastoja näkemättä, oman kokemukseni perusteella arvaan, että laitoksissa elävät lapset ja nuoret ovat suurelta osin monidiagnosoituja melko tavallisten perheiden lapsia, jotka on sijoitettu laitokseen vasta murrosiän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäitien pojat ovat tässä joukossa selkeimmin yliedustettu ryhmä. Useimmilla lapsilla on ainakin yksi rakastava vanhempi, joka mielellään toimisi lapsensa hyväksi omien voimavarojensa mukaan.

Yhteen lyöttäytyneet laitoslasten vanhemmat jaksaisivat enemmän kuin yksinäiset äidit ja isät. Vanhempainverkostosta voisi halutessaan pyytää kumppanin tueksi neuvottelutilanteisiin laitoksen kasvattajien kanssa. Vanhempainverkosto olisi neuvotteleva ja maalaisjärkinen elin, joka puhuisi kohtuullisuuden ja kasvatuskumppanuuden puolesta kuuluttaen vanhempien toimijuutta laitoksessa asuvien huollettaviensa kasvattajina.

Kuka täällä pelkää yhteistyötä?

Kirjaamisen kirous

Pojan päiväkotitaival alkoi kivisesti: sama yksityinen päiväkoti, jossa tytär oli viihtynyt erinomaisesti, ilmoitti kahden kuukauden kuluttua, että me ei pärjätä ja piste. Hämmentyneenä kyselin, miksi sain kuulla siitä yhtäkkiä, vaikka joka päivä oli laitettu kotiin ”minun päiväni” -lappu, jonka mukaan kaikki oli ”ok”. – Sitä saa mitä tilaa, ja niin sain lukea elämäni ensimmäisen kauhean kirjausraportin kolmivuotiaani mahdottomuudesta. Sillä tekstillä järjestyi myös paikka kaupungin erityisryhmästä nopeasti.

Erityislasten päiväkotiryhmässä ryhmänvastaava totesi huumorintajuisesti, että ”meillä ei kaikkea kirjata”. Hän selitti, että erityislasten toimet kuulostavat hirvittäviltä kirjattuina, mutta kun tuntee ”koko paketin”, moni kummallisuus asettuu mittasuhteisiinsa ja saa selityksen. Kirjaaminen vääristää totuutta, selitti viisas kasvattaja minulle. Kuinka oikeassa hän olikaan!

Kotona minulla on kaksi mapillista erilaisia kirjauksia pojan käyttäytymisestä päiväkodissa, starttiluokalla, koulussa, iltapäiväkerhoissa, sairaalajaksoilla, harrastuskerhoissa, pienryhmäkodissa, suljetuilla psykiatrisilla osastoilla, avoimessa lastenkodissa ja EHO-jaksolla. Pahimmat yllätykset olen kokenut erilaisissa taitekohdissa: kun on tarvittu perusteluja siirtymiselle vapaammasta koulusta, kerhosta tai ryhmäkodista suljetumpaan ja tuetumpaan luokkaan tai hoitopaikkaan, ovat kasvattajat ja hoitajat ottaneet muistiinpanovihkonsa esiin ja kirjanneet merkinnöistään raportin.

Ensimmäinen Kela-hakemus korotetun hoitorahan saamiseksi tyssäsi äidin kirjaamisvastarintaan. Siihen tarvittiin lääkärintodistus ja vanhempien kuvaus arjen haastavuudesta. Lääkäri pyysi anteeksi ja sanoi, että älä lue tätä, tämä on hirveää tekstiä, poikahan on vasta päiväkoti-ikäinen. Luin kuitenkin, hammasta purren: lausuntoon oli kerätty kaikki mahdolliset ikävyydet ja maalailtu uhkaavaa tulevaisuutta. Ilmoitin lääkärille, että en tee hakemusta ollenkaan, koska en halua että pojastani jää johonkin rekisteriin tuollainen paperi. Mikään hoitoraha ei korvaa sitä tahraa, joka ikävällä kirjauksella aiheutetaan!

Vuoden kuluttua annoin periksi: hyväksyin lääkärinlausunnon ja kirjasin Kela-hakemukseen omankin osuuteni. Totta kai se hyväksyttiin.

Pojan adoptiosta tulee helmikuussa kuluneeksi kolmetoista vuotta. Poika itse täyttää viisitoista. Olen lukenut ikäviä kirjauksia jo yli yhdentoista vuoden ajan. Luulisi siinä ajassa yhden äitipahasen tottuneen lukemaan rumaa tekstiä.

– Mutta en vain totu. Kirjaamisen ikuinen dilemma kiteytyy hyvin alussa mainitsemani päiväkodin tädin viisauteen: se on pakollista mutta se vääristää.

Tärkein syy vääristymälle on siinä, että positiivisia kirjauksia ei yhteiskunnassamme tarvita ennen työpaikkahakemuksia juuri mihinkään, ei ainakaan erityislasten hoitokuvioihin. Sen sijaan negatiivisilla kirjaamisilla saa rahaa: lisäavustajan kouluun, hoitorahaa kotiin, kalliimman sairaalapaikan. Niillä voi myös puolustaa aikuisen muuten epäeettistä tai arveluttavaa käyttäytymistä.

Silti kirjaaminen on aina puutteellista ja muistinvaraista. Havaintokyvyltään suvereenia yksilöä ei ole olemassakaan, ja sen takia kertomukset tapahtuneista konflikteista ovat aina niitä kirjaavan henkilön havainnoinnin rajoittamia kertomuksia. Erityislapsi ei itse kykene vastaamaan ympärillään kirjauksiaan suihkivien aikuisten teksteihin samalla mitalla, vaikka nykyään hän saa ne jo itsekin luettavakseen. Miltähän se muuten mahtaa tuntua?

Onneksi pojalla on kuitenkin ollut ymmärtävä psykoterapeutti, joka on kirjannut sivukaupalla hyviä ja myönteisiä asioita hänestä muistiin. Ilman hänen rohkaisevia lausuntojaan raporttimapit olisivat surkeaa luettavaa.

Ja onneksi äidillä on täysi subjektiivinen etuoikeus muistaa ja kirjata ylös myös lapsen positiiviset puheet ja teot! Olenkin ottanut tehtäväkseni vastata jokaiseen pojasta kirjoitettuun negatiiviseen raporttiin kirjaamalla hänestä muistiin saman verran myönteistä. Se ei tosin tässä hetkessä korjaa raporttien vääristymiä, mutta jos poika joskus lukee lapsuudestaan ja nuoruudestaan säästyneet mapit, hänellä on mahdollisuus tasapainoisempaan minäkuvaan.

Hän on sen arvoinen.