Pojan kriisijakso loppui
kuusi ja puoli kuukautta alkamisen jälkeen. Siis viisi ja puoli kuukautta liian
myöhään – jaksohan oli tarkoitettu 30 vuorokauden mittaiseksi.
Jo 30 ensimmäisen vuorokauden kuluessa tavoitteet arvioitiin saavutetuiksi. Poika oli rauhoittunut, ja seuraava askel olisi ollut etsiä hänelle terapeuttinen ja selkeästruktuurinen hoitopaikka, jossa hän saisi muun muassa toipua kesällä kokemastaan rikoksesta ja käsitellä rikoksen uhrina olemisen vaikeaa kokemusta. Sosiaalitoimi ei kuitenkaan löytänyt pojalle sopivaa riittävän tuettua ja kuntouttavaa sijoituspaikkaa 30 vuorokauden erityisen huolenpidon jakson loputtua. Niinpä jakso jatkui epämääräisessä välitilassa viikkokausia, kunnes noin kahdeksan viikon kuluttua poika päätettiin sijoittaa toiseen pohjoisen laitokseen. Poika oli suunniltaan pettymyksestä. Hän oli odottanut pääsyä kodin lähelle.
Meistäkin oli hyvin vaikea ymmärtää, että Suomen kaltaisessa sosiaalihuollon luvatussa maassa lähin pojalle ”sopiva” hoitopaikka olisi 800 kilometrin päässä kotoa. Näin meille kuitenkin sanottiin – sen ohella että sosiaalityöntekijät kolmen koplana vakuuttivat yhteen ääneen, että kaikkien mielestä pojan on saatava säilyttää lämpimät ja läheiset välit perheeseen. Poika sai kriisijaksolla aikuisilta viestin siitä, että häntä ei osata hoitaa eteläisessä Suomessa.
Kun sitten tuohon samaan aikaan marraskuussa kriisiyksikköön saapui kaksi uutta, vanhempaa ja erittäin levotonta nuorta pakoaikeineen, tilanne levisi käsiin. Pojat saivat kolmisin suunniteltua epätoivoisen pakoreissun, meidän poika nuorimpana joukossa, päättömän vimman siivittämin voimin. Kaksi kriisiyksikön yövahtia lyötiin tuolinjaloilla ja ties millä tajuttomiksi, pojat varastivat pihasta auton ja ajoivat poliisia karkuun – metsään. Onneksi poliisit löysivät poikamme ennen kuin enempää pääsi tapahtumaan.
Tämä oli vakavin rikos, johon poika pienen elämänsä aikana oli koskaan syyllistynyt. Kriisijakso poiki sitä mitä kuvitella saattaa: rikoksen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vakavaan rikokseen osallistumisesta.
Pakoreissun jälkeen poika vietti viikon huoneessaan. Huoneesta riisuttiin kaapinovet, vetolaatikot ja huonekalut – vain sänky, pöytä ja muovinen puutarhatuoli saivat jäädä. Hän sai käydä vain WC:ssä ja syömässä. Kaikki kirjat vietiin pois, lukuun ottamatta fysiikan kirjaa – ja Raamattua, jonka poika pyysi itselleen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen viikon mittaisesta eristyksestä.
Viikossa poika luki fysiikan kirjan lisäksi koko Uuden testamentin. Hän kertoi aloittaneensa tylsistä kirjoista ja säästäneensä viimeisiksi Apostolien teot, koska arveli sen olevan toiminnallisin. Pojalle määrättiin kuukauden liikkumavapaudenrajoitus, joka kesti jouluviikolle asti. Sen aikana hän ei juuri käynyt edes ulkona, mutta sai kuitenkin jatkaa koulutehtävien tekoa ja ottaa vastaan viemiämme kirjoja. Jouluviikolla hän sai kolmen kuukauden kotilomakiellon. (Tästä olen kertonut tekstissä ”Joulu ja synttärit laitoksessa”.) Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vankeudessa olemisesta.
Poika oli laitokseen mennessään aktiivinen ja taitava break dancen harrastaja. Kuuden ja puolen kuukauden kuluttua hänen painonsa oli noussut 50 %, ja 50-kiloisesta breikkarista oli tullut 75-kiloinen painonnostaja. Poika menetti kriisijaksolla tärkeimmän harrastuksensa ja fyysiset edellytykset sen harrastamiseen. Sen sijaan hän alkoi harrastaa vankilamaailmassa tavallista painonnostoa, koska laitos ei liikkumavapauden rajoituksen aikana tarjonnut muunlaista liikuntamahdollisuutta.
Aktiivisen painostukseni jälkeen pojalle aloitettiin ART-terapia. Se jäi näennäiseksi yritelmäksi, kaksi istuntoa kriisijakson loppupuolella. Mitään terapiaa edellisen kesän vakavan rikoksen uhrina olemisesta toipumiseksi ei aloitettu, vaikka pyysin sitä toistuvasti eri puolilta. Myöskään draamatyyppisiä menetelmiä, joilla olisi harjoiteltu vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa toimimista, ei ollut. Työtoimintaa laitoksessa ei ollut, ja ruokaakin sai laittaa vain erityistilanteissa.
Parasta kriisiosastolla oli naispuolinen omaohjaaja, johon poika loi melko luottamuksellisen suhteen. Kriisijakson kokonaisuuden saldo jää pakkasen puolelle. Karuin käteen jäävä tulos, vakava rikos, on kuitenkin odotuksenmukainen. Lastensuojelulaitos on edelleen vuonna 2013 Suomessa ennen muuta rikollisuutta tuottava laitos, jossa saadaan kädestä pitäen -ohjausta rikollisuuteen vanhemmilta nuorilta. Sen lisäksi laitoksessa opetellaan eristyksessä elämisen taitoa vankilamaailmaa muistuttavine kehonrakennuksineen ja painonnostoineen.
Adoptioäidin Facebook-sivulta siirretty kommentti:
VastaaPoista"turhauttavaa ja häpeällistä systeemiä, uskoisi että Suomen kaltaisella maalla olisi puitteet ja osaamista parempaan... Äitini kertomista työkokemuksista tyttökodissa 50-60-luvun paikkeilla ei olla edistytty kummemmin..."
"voisi kaikille tällaisilla aloilla työskenteleville suositella esim.kirjaa tulistuva lapsi, avasi silmäni sille miten auktoritaariseen kasvatustyyliin koko yhteiskuntamme ja kommunikointimme toimii, ja miten huonosti se soveltuu esim.vilkkaiden lasten ja helposti turhautuvien lasten temperamenttiin. No, nykyaikoina taas ihmiset menneet toiseen ääripäähän, äärimmäisiin vapauksiin ja välinpitämättömyyteen, mutta kyse ei ole auktoritaarisuudesta tai vapaudesta, vaan oikeanlaisesta kommunikaatiosta"
Tykkää · Vastaa · 1 · 17 tuntia sitten
"p.s mielestäni kouluun pitäisi sisällyttää oppiaine nimeltään kommunikaatio, olisi niin suureksi hyödyksi sekä lapsille, että opettajille. Mutta jää aktiivisten kansalaisten omalle aloitteelle hakeutua esim. avioliittokursseille oppimaan sitä, kun voitais hyvät perustat oppia jo koulussa (toki kotonakin, mutta suurin enemmistö ei ole saanut kunnon tietoa ja harjoittelua oikeanlaisesta kommunikaatiosta mistään)"
En tykkääkään · Vastaa · 2 · 16 tuntia sitten
Jos kerran kriisijakson tavoitteet täyttyivät, eli poika rauhoittui, miksi ihmeessä jatkosijoituspaikkaa ei löytynyt?! Ei ihme, että epätoivo sai vallan. En voi ajatella että eristäminen auttaisi ketään, rangaistushan se on. Aktiivisemmin kuntouttava ote, vaikka se ruuanlaitto, saisi saamaan elämän syrjästä kiinni. Poikasi tarvitsee terapiaa ja on sitä vuosia saanutkin - miksei sitten sijoituspaikassa, kun sijoituksen kesto pitkittyi?? Mitä tuo kaikki on tehnyt poikasi itsetunnolle ja ruumiinkuvalle? "One stitch in time saves nine" Kuten kaikki tietävät, jos pientä repeytymää ei ajoissa korjata, työtä on monin verroin. Ennaltaehkäisevä työ ja varhainen puuttuminen (josta nykyään paljon puhutaan, mutta esim. kodinhoitajan palvelut tavallisilta lapsiperheiltä on karsittu) säästäisi yhteiskunnan rahaa ja mittaamattomasti inhimillistä kärsimystä joka saralla. Tämän kriisijakson saldo tuntuu olevan vain takapakkia. On hienoa, että vielä jaksatte taistella, ja että perheesi on pysynyt koossa. Blogiasi lukiessa minulle tuli huono olo.
VastaaPoistaHei Kirsi Hann, ihanaa kun kommentoit täällä omalla nimelläsi. Arvostan! Ja varsinkin, kun olet valmistumassa alalle.
VastaaPoistaOlen hyvin huolissani tietysti kipeimmin omasta pojastani - mutta nyt jo laajemminkin myös muista neuropsykiatrisesti oireilevista nuorista, joita kodit eivät pysty hoitamaan. Missä he saavat hoitoa? Tällaista laitossäilytystä ei voi kutsua hoidoksi.
Minusta tuntuu, että en enää jaksa "taistella". Poikaani rakastan aina. Hän on täysin kiinnittynyt meidän perheeseen ja tietää olevansa meille aina rakas. Se vähän lohduttaa, tämän ikävän ja kivun keskellä.