Oltiin laitoksen perhekaksiossa kaksin, keskellä pohjoista metsää tammikuisena perjantai-iltana. Avattiin sekä telkkari että Youtube taustalle pitämään iloista melua ja karkottamaan apeaa mieltä. Laittelin tarjottimelle kääretortun paloja ja poika pursotti niihin kermavaahtoa ja ripotteli karkkeja päälle. Spriteä, tortilloja, nachoja, dippejä, guacamolea. Kuka nämä kaikki söisi?
- Olispa iskä ja sisko täällä, huokaisi synttärisankari hartaasti.
Vain pari viikkoa sitten olimme viettäneet tapaninpäivää koko perheenä samassa kaksiossa. Poika sai marraskuun lopussa liikkumavapaudenrajoituksen kuukaudeksi. Joulunalusviikolla läimähti kolmen kuukauden yhteydenpidonrajoitus, joka tarkoitti hänen tapauksessaan kotilomakieltoa eteläiseen Suomeen. Marraskuun rajoitukseen oli turvallisuuden nimissä perusteet, mutta lisäkakku oli vanhempien mielestä kohtuuton. Etenkin, kun se tarkoitti sekä joulua että kauan odotettua 15-vuotissyntymäpäivää laitoksen seinien sisällä.
Harmitti, että joku luuli kykenevänsä arvioimaan kantokykymme meitä itseämme paremmin. Meitä suojeltiin neljätoistavuotiaan oletetulta väkivallalta! Neljän kuukauden vapausrangaistus 14-vuotiaalle pahoinpitelytilanteesta, johon hän osallistui marraskuussa, tuntui absurdilta puoskarintuomiolta. Miten lainsuojaton onkaan alaikäinen – täysikäinen saisi ainakin oikeudenkäynnin ennen vapaudenrajoitusta! Epäilimme vahvasti päätöksen laillisuutta, mutta sen selvittämiseen menisi kuukausia.
Harmi kärjistyi, kun yhteydenpidonrajoituksen ilmoitettiin tarkoittavan kotilomien lisäksi myös vierailuja pohjoisen laitoksen lähellä maaseudulla sijaitsevassa serkkulassa. Meitä olisi ollut neljä täysijärkistä, raitista ja topakkaa aikuista kahdeksan lapsen kanssa täydessä maaseudun rauhassa viettämässä laajennettua perhejoulua. Sukulaisetkin pääsivät näin sosiaalityön suojeltavien listalle – heitä se nauratti ja itketti yhtaikaa. Ei auttanut, vaikka äiti argumentoi ja isä raivosi. Sosiaalityö piti laitoksen aluetta ainoana turvallisena paikkana pojallemme joulunpyhinä.
Päätimme lopulta viettää jouluaaton kotona kolmisin, koska tyttären vakavaksi kääntynyt talvidepressio sulki pois laitoksen ehdotuksen: koko perhe laitokseen jouluksi (SIC!). Tytön psyykeä emme olleet valmiita riskeeraamaan, ja arvioimme jouluaattotraditioiden säilyttämisen olevan tänä vuonna erityisen tärkeitä rankan syksyn takia. Jouluaatto vietettiin siis kotona traditionaalisin menoin, mutta ilman poikaa.
Pojalle jouluenkelit ilmestyivät kuitenkin aattona serkkujen muodossa: eno ja hänen vaimonsa pakkasivat päättäväisesti kahdeksanhenkisen uusperheensä naapurin lestadiolaisperheeltä lainattuun pikkubussiin ja ajoivat Laitokseen. Olen vieläkin häkeltynyt heidän joulutempauksestaan – suurperhe riemumielin ja kiireettömästi viettämässä valtaosan jouluaatostaan lastensuojelulaitoksen perhekaksiossa. Jouluihme!
Joulupäivänä istuimme loppuperheenä junassa kohti pohjoista serkkulaa, isä, äiti, tyttö ja koira. Tapaninpäivän vietimme pojan luona, kymmenen ihanaa tuntia yhdessä. Voi yhdessäolon voimaa! Siinä seinät, paikka ja aika menettävät merkitystään, tärkeätä on vain me perheenä.
Vasta viimeisen tunnin aikana poika ahdistui. Rojahti lattialle selälleen ja alkoi hokea ”mä en voi palata sinne, mä en voi mennä takaisin, älkää lähtekö, viekää mut kotiin, mä haluan kotiin”.
Sanattomasta sopimuksesta isä, tytär ja minä tiesimme: nyt ei ole tunteiden aika. Alkoi yhteinen tsemppikuoro. Sä pystyt siihen! Loppiaisena tulee eno käymään! Vain pari viikkoa synttäreihin! Kaikki muuttuu paremmaksi! Me rakastetaan sua aina! Sä olet tiukka jätkä, sä et tähän kuole!
Poika nousi lattialta. Saatoin hänet osaston ulko-ovelle hokien sä pärjäät, sä pystyt siihen. Ja poika palasi kriisiosaston riisuttuun koppimaiseen huoneeseensa, jonka työpöydästä oli laatikot irrotettu, kaapeista ovet pois ja työtuolina toimi muovinen puutarhatuoli – turvallisuussyistä. Joululahjat hän vei osaston toimistoon säilytyslaatikkoon. Yhden kirjan sai ottaa mukaan huoneeseen.
Ohjaajien huomaamatta poika sujautti hihaansa lahjaksi saadun deodoranttipullon. Illalla sängyssä poika imppasi itsensä ponnekaasuhumalaan.
Ikävä ei silloin tuntunut niin pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti