Tekevätkö lastensuojelun sosiaalityöntekijät moniammatillista yhteistyötä?

Minulla on noin yhdentoista vuoden kokemus lasten- ja nuorisopsykiatrian asiakkuudesta kahden adoptiolapseni kanssa. Kuopuksen asiakkuus alkoi jo nelivuotiaana. Alkuun olimme mieheni kanssa ihmeissämme lastenpsykiatrian poliklinikan runsaista voimavaroista: tapaamisiin saman pöydän ääreen kerääntyivät poliklinikan psykiatri, psykologi, sosiaalityöntekijä ja toimintaterapeutti, ja toisinaan vielä lisäksi neuropsykologi, erityisopettaja, psykiatrinen sairaanhoitaja tai mielenterveyshoitaja. Nuorisopsykiatrian puolelle siirryttäessä rinki harveni: enää oli psykiatrin lisänä yksi työpari, useimmiten psykologi, toimintaterapeutti tai sosiaalityöntekijä.

Asiakkaan silmin katsottuna lasten- ja nuortenpsykiatrian polilla työnjako oli melko selvä: psykiatri suunnitteli lääkehoidon, psykologi ja psykiatri suunnittelivat yhdessä terapiat, sosiaalityöntekijä auttoi korvausten hakemisissa ja toimintaterapeutti tai psykologi tapasi lasta. Vanhempainohjantaan etsittiin henkilökemioiden mukaan sopiva ihminen, koulutuksella ei siinä ollut niin suurta väliä. Ryhmän koollekutsujanakin toimi kuka kulloinkin oli siihen joutilain. Kaikki olivat tavoitettavissa myös sähköpostitse ja puhelimitse, kun hoitokontakti oli luotu.

Lastensuojelun puolella kaikki on toisin. Perhettä tapaa sosiaalityöntekijä – joskus työparin kanssa, joka on myös sosiaalityöntekijä. Päätökset valmistelee sosiaalityöntekijä ja ne allekirjoittaa johtava sosiaalityöntekijä. Sijaishuoltopaikan ja perheen yhteisiin tapaamisiin tulee sosiaalityöntekijä. En ole koskaan tavannut lastensuojelussa työskenteleviä muiden alojen ammattilaisia. Miksi lastensuojelussa ei työskentele psykologeja ja sosiaalipsykologeja yhteisissä työtiimeissä sosiaalityöntekijöiden kanssa? Ja miksi siellä ei tapaa erityisopettajiksi kouluttautuneita ihmisiä konsultointitehtävistä?

Että mihinkö näitä taitoja tarvitaan? Lastensuojelun sosiaalityöntekijän on lyhyissä perheiden ja sijaiskasvattajien tapaamisissa kyettävä kuuntelemaan monta osapuolta neutraalisti ja ennen muuta tulkitsemaan kuulemansa realistisesti ja eettisesti. Sosiaalityöntekijän on arvioitava lapsen asumisratkaisuja, otettava huomioon perheen ja sijaishuoltopaikan henkilökemioita ja suunniteltava koulutusratkaisuja. Hänen on toimittava perheen ja sijaishuoltopaikan välittäjänä ristiriitatilanteissa ja oltava kaikissa tilanteissa lapsen puolella.

Tuttava kysyi taannoin, mitä sellaista sosiaalityöntekijän koulutukseen sisältyy, että se tekee näin laaja-alaisesti päteväksi - kaikkiin psykologista, kasvatusopillista ja juridista osaamista vaativiin, vuorovaikutuksellisesti haastaviin tehtäviin. Kuinka monta opintopistettä sosiaalityöntekijät suorittavat psykologiassa? Entä kasvatustieteessä? Millaista vaikeiden vuorovaikutustilanteiden viestintäkoulutusta he saavat?

Karu totuus on, että useat tapaamani lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat saaneet vain sosionomin ammattikorkeakoulutuksen. Työvoiman puutteessa he siis tekevät työtä epäpätevinä sosiaalityöntekijöinä. Olen nähnyt tämän aiheuttavan hätäilyä ja harkitsemattomia, omaa valtaa korostavia päätöksiä.

Tosi ammattilainen on aina nöyrä oman työnsä edessä – se lienee akateemisen perustutkinnon keskeisin oppi alasta riippumatta. Huippuammattilaisen taas tunnistaa ainakin siitä, että hän tunnustaa moniammatillisen yhteistyön merkityksen. Itsekriittisyys lisääntyy huippua kohti kiivettäessä.

PS Lastenpsykiatrian poliklinikan sosiaalityöntekijästä tuli minulle vuosikausiksi tärkeä ja uskottu ihminen. Hän oli hiljainen mutta aktiivinen kuuntelija, ja usein hän muisti kuukausien takaa jonkin analogisen tilanteen, jonka analysointi auttoi ymmärtämään senhetkistä tilannetta. Meillä synkkasi molemmin puolin hyvin, ja yhteistyön päätteeksi hän halusi näyttää minulle valokuvia perhejuhlistaan. Vieläkin tulee hyvä mieli, kun muistan tämän rinnallakulkijan, joka oli ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä omalla paikallaan ammattikuntansa ainoana edustajana moniammatillisessa tiimissä. Ehkä juuri se teki hänet rohkeaksi olemaan ihminen ihmiselle.

Kasvatuskumppanuus lastensuojelussa

Huostaan antanut adoptiovanhempi ei kaipaa sijaishuoltopaikan perhetyöltä paapovaa otetta. Paapomisella tarkoitan erityisesti ”meille on noussut huoli jaksamisestanne” -puhetta silloin, kun vanhempien ja laitoksen henkilökunnan kasvatusnäkemyksistä löytyy eroavaisuus.

Huostaan antanut adoptiovanhempi tarvitsee kasvatuskumppanin. Kasvatuskumppanuus on 2000-luvulla varhaiskasvatuksessa yleistynyt käsite, jolla tarkoitetaan vanhempien ja päiväkodin välistä kasvatusyhteistyötä. Samaa käsitettä on sovellettu myös lastensuojelutyöhön, jossa kasvatustoimijoita ovat sijaishuoltopaikka, vanhemmat ja sosiaalityö – ja näistä kolmesta varsinaisen kumppanuusdyadin muodostavat sijoituspaikka ja perhe. Kasvatuskumppanuus-ajattelussa kumppaneita yhdistää yhteinen tahto toimia lapsen tai nuoren parhaaksi.

Kumppanuus toteutuu aina dialogissa, niin myös lastensuojelun kasvatuskumppanuus. Tai toteutuisi jos kumppanuutta olisi – ja veikkaanpa että kasvatuskumppanuutta olisi jos ymmärrettäisi, mitä dialogi oikeasti on. Dialogi nimittäin tarkoittaa kahdenvälistä keskustelua, jossa molemmilla osapuolilla on samanveroinen toimijuus. Kasvatusdialogissa ei välttämättä saavuteta aina yksimielisyyttä, mutta kanava pysyy silti auki ja keskustelu jatkuu, koska laitoksen ja perheen välisen dialogin toteutuminen on nuoren etu.

Adoptiovanhempia voi siis tukea ennen muuta tunnustamalla heidän olemassaolonsa nuoren elämässä ja antamalla heille ehdottoman tasa-arvoisen toimijuuden myös siinä erikoistilanteessa, jossa nuori asuu kodin ulkopuolella. Tasaveroisessa toimijuudessa kaikki osapuolet kutsutaan mukaan tilanteisiin, joissa päätetään kasvatuksen suuntaviivoista tai niiden merkittävistä käytännön sovelluksista.

Laitoksissa kutsutaan yhteistyötä perheen kanssa ”perhetyöksi”. Vanhemmat harvemmin kutsuvat yhteistyötä laitoksen kanssa ”laitostyöksi”, mutta ihan hyvin sitä voisi kutsua tällä sanalla. Kumppanuusperiaatteen mukaisesti laitos voi vastavuoroisesti pyytää apua ja selityksiä vanhemmilta, jos jokin nuoren toiminnassa vaikuttaa käsittämättömältä, onhan vanhemmilla pitkä historia yhdessä lapsensa kanssa.

Henkinen ylikäveleminen tuhoaa kumppanuuden. Ylikävelemistä on esimerkiksi se, jos sosiaalitoimi ja laitos päättävät lomanvietosta, koulujärjestelyistä tai liikkumavapauksista kutsumatta perhettä neuvottelupöytään. Tällainen toiminta murentaa uskoa päätavoitteeseen: nuoren edun ajamiseen. Toki perhekin voisi halutessaan ”kävellä laitoksen yli” esimerkiksi sättimällä ohjaajia nuorelle. Tällainen toiminta aiheuttaisi nuoressa epäluottamusta. Ero perheen ja laitoksen kumppanuutta rikkovassa toiminnassa on kuitenkin vaikutusalaltaan epäsuhtainen: ammattilaista sättivä vanhempi saattaa kyllä kolauttaa työntekijän ammattiylpeyttä, mutta jos lastensuojelulaitos tai sosiaalityöntekijä toiminnallaan ohittaa vanhemman, haavoittuu kokonainen perhe.

Ainoa adoptioäitinä kaipaamani perhetyön muoto on tasa-arvoinen kasvatuskumppanuus ja sen suoma täysivaltainen toimijuus nuoren kasvatusta koskevissa asioissa. Olen sitoutunut lapsiini koko elämäni ajaksi, laitos ja sosiaalityö vain viran puolesta.

---

Löysin netistä oivallisen opinnäytetyön lastensuojelun kasvatuskumppanuudesta:

Orpana, Juho & Järveläinen, Marjoriina 2011: Yhteistyöstä kohti kasvatuskumppanuutta: Vanhemmuuden tukeminen Konstan koti ja koulussa. Kauniainen ja Mikkeli. http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/38930/orpana_juho.pdf?sequence=1

Neuropsykiatrisesti oireilevat lapset hoidetaan lastensuojelussa

Viime viikkojen huostaanottokeskustelu kaipaa vieläkin lisää sävyjä. On vakavaa, että julkisessa keskustelussa huostaanotto nähdään vain epäonnistumisena; tällaisen asenteen luulisi jääneen viime vuosituhannelle.
...

Julkinen keskustelu näyttää tietämättömästi pitävän huostaanottoa huoltajuuden menetyksenä. Ne ovat kuitenkin eri asioita. Vastoin yleistä luuloa vanhemmat ovat lapsen huoltajia ja siksi myös vastuussa tämän kasvatuksesta, vaikka lapsi asuisi sijaishuollossa. Haasteena on kehittää toimiva dialogi sijaishuollon ja vanhempien välille.

Erityisesti nuoruusikäisen vaikeahoitoisen lapsen huostaanotto on useimmiten luonteeltaan ”huostaananto” ja praktinen ratkaisu, jolla turvataan koko perheen terveyttä ja turvallisuutta. Tässä ei ole eroa adoptio- ja bioperheiden välillä, vaan huostaan voi päätyä minkä tahansa ihan tavallisen hyvän perheen lapsi. Edellisessä blogitekstissäni jo totesin, että ruotsalaistutkimuksen mukaan adoptoiduilla lapsilla on 3–5-kertainen todennäköisyys päätyä sijaishuoltoon kymmenen ikävuoden jälkeen verrattuna samanlaisesta sosioekonomisesta taustasta tuleviin verrokkilapsiin. Näitä nuoria varten Ruotsissa on oma sijoitusyksikkö, jossa tunnetaan adoptiotaustan aiheuttamat erityisongelmat.

Huostaanottoluvut pienenisivät merkittävästi, jos tilastoista poistettaisiin monimuotoisista neuropsykiatrisista oireista kärsivät lapset, joiden perheillä ei ole ollut käytettävissään muuta ”palvelua” erityislapsen hoitoon kuin lastensuojelu. Jos lastensuojelun asiakkuuksia halutaan vähentää, Suomeen tulisi viipymättä kehittää lisää kodinomaisia terveydenhuollon alaisia yksiköitä neuropsykiatrisesti oireileville lapsille ja nuorille.

Nuoren huostaananto on praktinen ratkaisu

Ilahduin, kun HS 5.10.2012 otti esille adoptiolasten huostaanoton. Toimittaja aloitti kuitenkin tekstinsä ymmärtämättömästi leimatessaan huostaanoton ”epäonnistumiseksi”. Vaikkei sijoituspäätöksen pidäkään tulla helpoksi, olisi julkisessa keskustelussa pidettävä esillä useampia sävyjä.

Ruotsalaistutkimuksen mukaan adoptoiduilla lapsilla on 3–5-kertainen todennäköisyys päätyä sijaishuoltoon kymmenen ikävuoden jälkeen verrattuna samanlaisesta sosioekonomisesta taustasta tuleviin verrokkilapsiin. Näitä nuoria varten Ruotsissa on jopa oma sijoitusyksikkö, jossa tunnetaan adoptiotaustan aiheuttamat erityisongelmat, kuten RAD eli kiintymyssuhdehäiriö.

Jutussa kerrottiin Pelastakaa Lasten Kristiina Mattisen uskovan, että adoptionhakijoiden sensitiivisyyttä testaamalla selvittäisiin tulevaisuudessa vähemmillä huostaanotoilla. Mattinen unohtaa mainita, että sensitiivisyyden kumppaniksi tarvitaan assertiivisuus.

Huostaanannetun RAD-nuoren adoptioäitinä tiedän, että pelkällä sensitiivisyydellä ei aggressioita hoideta. Monivuotinen intensiivinen psykoterapia on osaltaan auttanut meitä ymmärtämään käytöshäiriöiden syitä ja ennakoimaan taaperona alkaneet aggressiokohtaukset kotona. Äiti ja isä eivät kuitenkaan voi kulkea koulussa ja harrastuksissa kasvavan lapsen mukana suojelemassa kriisitilanteilta. Jokainen paha väkivaltatilanne kodin ulkopuolella aiheuttaa viikkoja ja jopa kuukausia jatkuvan selvitysten, keskustelujen ja sovittelujen vyöryn, eikä niistä ilman rahaakaan selviä.

Lääkityksen tarve muuttuu lapsen kasvaessa koko ajan, ja noin puolentoista vuoden välein lääkityspaletti joudutaan uusimaan, mihin liittyy aina epätasapainoisia jaksoja. Viimeistään murrosikä myllertää varhaislapsuuden traumakokemukset uudelleen pintaan, ja jos aggressiivisuusongelma ei siihen mennessä ole asettunut, eivät kotikonstit pitkälle riitä.

Myös perheen muut lapset ansaitsevat osansa vanhempien huomiosta ja sensitiivisestä kohtelusta. Heillä on oikeus kasvaa kokematta sisaruksen taholta tulevaa järjetöntä väkivaltaa.

Nuoruusiän sijoitukset ovat muissakin kuin adoptioperheissä luonteeltaan enemmän huostaanantoja kuin -ottoja. Huostaanantoon ei tarvitse liittyä vanhempien alkoholismia, masennusta eikä edes epäsensitiivisyyttä. Kyseessä voi olla praktinen arjen uudelleenjärjestely, joka varmistaa sisarusten turvallisuuden. Kahdeksan tunnin vuoroja tekevät ammattilaiset pystyvät valvomaan väkivaltaista ja impulsiivista nuorta paremmin kuin työssäkäyvät vanhemmat, joiden on öisin nukuttava.

Tietysti olisi mukavinta antaa lapsi hoidettavaksi adoptioasiantuntemuksella varustettuun kodinomaiseen neuropsykiatriseen yksikköön, joka toimisi terveydenhuollon alaisena ilman huostaanottobyrokratiaa ja ilman temppuilua dialogiin kyvyttömän sosiaalitoimen kanssa. Tällaista mahdollisuutta ei adoptioperheillä Suomessa ole.

Huostassa asuvalle nuorelleni olemme edelleen tärkeimmät ihmiset maailmassa ja hän on edelleen meidän rakastettu lapsemme. Suurena voittona pidän sitä, että nuori ei ole katkeroitunut elämäänsä. Hänen elämänsä ei ole epäonnistunut – se on vasta alussa.