Onnelliset pajunkissat
Poika parahti itkuun, kun suuntasin askeleeni ripeästi kohti
autoa.
–
Eiks me haetakaan niitä pajunkissoja?
–
Ei, kulta, nyt mennään päiväkotiin. Haetaan sitten
iltapäivällä kun tullaan.
Lyyhistynyt pieni hahmo teki parhaansa kootakseen itsensä ja
pysyäkseen kiireisen äidin jäljissä.
Kello kahdelta tulin töissä levottomaksi.
–
Kuule, lupasin pojalle, että tänään mennään metsään
etsimään pajunkissoja, vihjasin kollegalle.
–
Hei, first things first, lähde ihmeessä, kuului
sydämellinen vastaus työparilta, joka jäi yksin tekemään yhteisiä töitämme.
Tunnin kuluttua kahlasimme lumisen takapihan halki metsän
reunaan, onnellinen haalarimies ja äiti. Miten kauan siitä olikaan, kun aurinko
viimeksi näin lämmitti? Lasinkeräyspisteen vieressä kasvoi tuuhea kissapuu.
– Kato miten muhkeita! hihkui poika. Ehdotin, että tekisimme
kuitenkin ensin lenkin syvemmälle metsään ja vasta lopuksi katkoisimme oksia
näin näkyvältä paikalta.
Tulimme kallion reunalle.
–
Tähän mä kesällä istun ja sanon että ”ah tää on
elämää”! tuumi kuusivuotias aforistini.
–
Täällä voi kesällä olla vaikka mustikoita, hän
muisteli.
–
Joo, ja metsämansikoita, lisäsin.
–
Niitä, joissa on pinnassa keltaisia pisteitä, kuvaili
poika.
Hymisimme molemmat mansikan näköä ja makua muistellessamme.
Kotiin tuotiin koivunoksia hiirenkorvien toivossa sekä iso
nippu pajunoksia, joissa kissat kyyhöttivät vieri vieressä. Kun kevätaurinko
osui kuparimaljakkoon, saatoin kuulla pajunkissojen kehräävän tyytyväisyydestä
olohuoneen piirongin päällä.
---
Kehrää pajunkissojen
kanssa
Haalarimies hangessa
pajunkissat puussa
paiste sinitaivaalla
– onnen hetki sielussa.
Muun maan mustikka
äidin talvimansikka
aurinkoläikässä
kehrää pajunkissojen kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti