Torstain 31.1. Hesarissa oli ihana, positiivinen juttu kaksi isoa poikaa adoptoineesta Lilly Korpiolasta, joka tuli äidiksi 17 vuoden odotuksen jälkeen. Lilly Korpiola ja Antti Matikainen adoptoivat 7- ja 12-vuotiaat veljekset intialaisesta lastenkodista. Kaikki on jutusta päätellen sujunut mallikkaasti ja perhe elää onnentäyteistä aikaa yhdessä. Korpiola on myös Adoptioperheet ry:n nykyinen puheenjohtaja.
Meilläkin on kaksi ihanaa adoptiolasta, joita rakkaampia ei voisi olla. Silti on kai sanottava, että kaikki ei ole sujunut mallikkaasti. Adoptoidessamme emme voineet kuvitella, että kaksivuotiaana kotiin tullut kuopus joutuisi kymmenen ikävuoden jälkeen loputtomalle kiertoradalle psykiatristen ja lastensuojelullisten laitosten välitilaan. Emme voineet kuvitella, että jos teemme kaikkemme, se ei riitä.
Yhdeksän ensimmäistä vuotta rakastamme, rajaamme, rytmitämme ja taas rakastamme. Haemme apua maan parhailta asiantuntijoilta ja kuljetamme neljävuotiaasta yhdeksänvuotiaaseen poikaa terapiaan kahdesti viikossa. Käymme itse hakemassa neuvoja useilta psykiatreilta ja terapeuteilta, vaikka luotamme myös omaan intuitioomme. Neuvottelemme keskenämme, reflektoimme toimiamme, vedämme yhtä köyttä vanhempina. Tuemme pojan luovuutta – koska se on väkivaltaa kokeneen lapsen vastalääke, jotta hänestä itsestään ei tule väkivaltaista. Perustan tanssiryhmän lapsille – se on ainoa harrasteryhmä, johon hän ei saa porttikieltoa. Muovailemme, piirrämme, maalaamme, teemme pojalle savipajan. Laulamme. Luemme kymmeniä kirjoja, paksuja kirjoja, joka ilta kirjoja. Hankimme lääkityksen. Taistelemme, että saamme kouluavustajan. Hankimme itse kouluavustajan. Etsimme tukiperheen. Sukulaiset auttavat ja tuhlaavat rakkauttaan.
Lopulta tarvitsemme kasvatuskumppanin. Ensimmäinen kestää puoli vuotta. Poika suljetaan psykiatriselle osastolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Anelen ensimmäistä kasvatuskumppania vielä kokeilemaan ja kestämään. He eivät lupaa. Löydetään toinen kasvatuskumppani – he eivät kuulemma koskaan ole luovuttaneet. He kestävät vuoden. Taas anelen ja melkein kyynelin pyydän heitä jatkamaan – mutta poika häädetään nuorisokotiin ja sieltä kriisisijoitusyksikköön.
Sen jälkeen poika ei ole kuulunut mihinkään. Eikä minulle kukaan ole enää puhunut kasvatuskumppanuudesta.
Emme ole lakanneet rakastamasta. Olemme vain päivittäneet tämän verbin merkityksen: viime kuukausina rakastaminen on tarkoittanut enemmän hoidon vaatimista ja ihmisoikeuksista huolehtimista kuin mitään muuta.
Rakastaessaan saa aina. Tunnen oppineeni miltei uuden ammatin, kun olen lukenut psykiatrian ja sosiaalityön dokumentteja, ammattilehtiä ja asiantuntija-artikkeleita. Olen katsellut nuoria ihmisiä ja koko yhteiskuntaamme uusin silmin. Sydämeni on avartunut niin, että se tuntuu välillä repeävän.
Olen saanut etuoikeuden rakastaa enemmän.
En osaa kommentoida mitään fiksua tai järkevää.
VastaaPoistaMutta halusin jättää viestin siitä että olen käynyt lukemassa.
Kiitos siitä että kirjoitat niin rehellisesti ja avoimesti asioista jotka ovat vaikeita.
Minua kiinnostaa valtavasti se miten sitä rakkautta on käytännön tasolla osoitettu? Ihan vain siksi, että ehkä voisin jotain itsekin oppia adoptioäitinä.
VastaaPoistaKuinka paljon lasta on pidetty sylissä, halattu ja pussattu? Kuinka paljon hänelle on hymyilty kotona? Millaisissa tilanteissa hänen kanssaan on naurettu? En halua syyllistää mutta yritän löytää omia keinoja, ettei esim. meille käy samoin, koska minulle läheisyys lapsen kanssa oli varsinkin alussa valtavan vaikeaa. Samoin se, että niuhotan lapselleni jokaisesta asiasta ja hymyä saati naurua saa hakea aika syvältä itsestä ennen kuin sellainen löytyy. Tai se valtavan suuri haaste, että näyttäisin itse haavoittuvaiselta! Sekin oli työn ja tuskan takana, että uskalsin itkeä lapseni nähden, kun en ole oikein edes kenenkään muun ihmisen nähden elämäni aikana sitä uskaltanut tehdä. Minä jopa syyllistyin väkivaltaan lopulta, kun en osannut omia tunteitani hallita mutta olen sitäkin tunteidenhallintaa sitten vain opetellut nöyränä - ei ole muita vaihtoehtoja, jos haluan kasvattaa lapsestani ihmisen. Anteeksi olen joutunut pyytämään lapseltani kyynelsilmissä mutta jostain syystä olen edelleen optimisti ja koen, että tässä porskutellaan eteenpäin enkä osaa kauhukuvia maalailla.
Kiitos, että kirjoitat. Hoidat varmaan samalla jotain omaa traumaasi ja hienoa, että hoidat. Sydän sykkyrällä kyllä mietin mitä ihmettä teillä on tapahtunut, että tuohon tilanteeseen on jouduttu. Yksityisyyteen teillä on toki oikeus mutta avoimuus luotettavassa ympäristössä varmasti myös auttaa sekä teitä että muita. Paljon halauksia tuntemattomalta.
Kiitos ymmärrettävistä kysymyksistäsi. Meidän ongelmanamme ei ollut tunteiden osoittamisen vaikeus - edelleen kerromme toisillemme puhelimessa viikoittain melkein joka soitolla, että rakastamme toisiamme. On ihanaa kuulla, kun murkku sanoo sen omaan tapaansa, jörösti, vähän ikävän kangistamalla äänellä, peitellen sanottavaansa vieressä kuuntelevalta ohjaajalta. Hän on nähnyt molempien vanhempiensa kyyneleet, ja yhdessä on naurettu kaikenmoisille tyhjänpäiväisyyksille. Nauramme vieläkin, esimerkiksi Simpsoneille ja pöhkölle koirallemme.
VastaaPoistaLapsen kasvatus on aina iso matka vanhemmalle. Välillä sitä hallitsee tunteensa ja välillä ei. Tarkoitukseni ei ole kertoa, että olisin ollut täydellinen. Tämä blogi ei toki ole olemassa myöskään sen vuoksi, että kertoisin kuinka epätäydellinen olen ollut. Ihan tarkoituksella osoitan kaiken itseni syyllistämisen jälkeen vaihteeksi sormella psykiatriaa, sosiaalityötä ja kaikenlaista välinpitämättömyyttä ja keskinkertaiseen tyytymistä kohti.
Olemme kulkeneet jo pitkän tien: pojan adoptiosta tulee 13 vuotta, ja sitä ennen taistelimme tiukasti hänen papereistaan 1,5 vuotta - hän meinasi nimittäin jäädä laitokseen erään lakimuutoksen vuoksi.
Meillä on ollut paljon rinnallakulkijoita: ystäviltä olemme saaneet vuosien varrella sekä konkreettista tukea (lastenhoitoapua) että kuuntelevia korvia. Myös ammattiauttajat ovat kuunnelleet meitä ja terapoineet siis poikaammekin 4-vuotiaasta asti. Siksi minulla ei ole enää tarvetta ensisijaisesti hoitaa tällä blogilla itseäni.
Nyt haluan saada aikaan muutoksen. Tavoitteeni on tuoda esiin vanhempien ja koko perheen ääni, jotta saisimme adoptiolapsille suunnatun, viihtyisän ja osaavan sijaishuoltopaikan Suomeen. Toivon, että kun seuraava adoptiovanhempi on samanlaisessa tilanteessa kuin me, maailma on toisenlainen.
Kiitos vielä kommentistasi. Se sai minut ajattelemaan, että seuraavaksi on varmaan syytä vielä kerran listata, mitkä asiat tähän johtivat. Jotain siitä olen kirjoittanutkin parissa ensimmäisessä blogauksessa. Lyhyesti totean, että emme ole pieksäneet poikaa emmekä ole joutuneet itse piipaa-autolla osastolle. Huostaananto oli "hallittu" ja epädramaattinen: meidän oli hyvin vaikea saada ensin poika hoitoon, vaikka hänellä oli vakavia hallusinaatioita. Kun lopulta kymmenen viikon aktiivisen yrittämisen jälkeen saimme hänet psykiatriselle osastolle, siellä kului vuosi. Tilanne ei ratkaisevasti parantunut, ja siksi oli pakko etsiä pieni ja viihtyisämpi yksikkö lapselle, joka oli tuolloin 11-vuotias. Terveydenhuollolla ei ollut sellaista, ja siksi annoimme hänet psykiatrisesti tuettuun, viehättävään ryhmäkotiin lastensuojelun puolelle. Valitettavasti siellä ei pärjätty pojan oireilun kanssa, vaan hän joutui jo puolen vuoden kuluttua uudelleen psykiatrialle. Lopun olenkin kertonut.
Olen vatvonut jokaista muutoskohtaa loputtomasti. Näistä vatvomisista syntyi tämä blogi. On paljon asioita, jotka voitaisiin tehdä paremmin, niin että lapsen elämästä tulisi vähemmän tuskallinen.
- Poikani tietää, että pidän tätä blogia. Kirjoitan niin, että hän saa nämä tekstit lukea sitten kun haluaa. Toivon, että jossain vaiheessa hän kirjoittaa tänne itse näkemyksensä joistain asioista. Elämme luottamuksellisissa väleissä. Sekin on mielestäni uutinen, joka kannattaa kertoa vaikkapa blogin välityksellä. Huostaananto ei ole kaiken loppu, ei ainakaan, jos ei suostu objektiksi. Meiltä ei ole otettu, me olemme antaneet. Järjestelmä yrittää objektiuttaa meitäkin, mutta sitä vastustamme aktiivisesti. Toivon, että tämän kaiken sanominen voi tukea niitä, jotka ovat samassa tilanteessa.
En myöskään löydä sanoja.
VastaaPoistaKirjoituksistasi huokuu välittäminen, huoli ja se, miten vanhempi kääntää joka kiven ja kannon saadakseen omalle lapselleen apua ja tukea. Adoptiolasten tarpeita vastaavaa osaamista Suomeen kaivataan todella.
Terv. toinen adoptioäiti