Olipa kerran eukko, joka säilöi omenahilloa lasipurkkeihin. Jonkin ajan kuluttua hän halusi tehdä omenapiirakkaa. Hän keitti kahvit, kattoi pöydän ja haki kellarista purkin omenahilloa. Sitten hän kutsui vieraat pöytään ja avasi hillopurkin. Purkkiin oli päässyt ilmaa, ja hillon päällä oli hometta. ”Mitä ihmettä”, sanoi eukko, ”eikö hillosta tullutkaan piirakkaa, kun säilöin sen purkkiin? Nyt se on kaiken lisäksi pilaantunut.”
Jos Hölmölän eukon vieraana oli Matti, hän varmaan kertoi miten asiat ovat. Nehän ovat niin, että jos säilöö omenahillon ilmatiiviisti, parhaassa tapauksessa samasta purkista löytyy säilytyksen jälkeenkin pilaantumatonta omenahilloa. Jos purkkiin pääsee ilmaa, siitä löytyy homeista tai käynyttä omenahilloa. Omenapiirakkaa hillosta ei tule ilman hyvää reseptiä, taikinan valmistusta, lämmintä uunia ja osaavaa kokkia.
Jos neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen säilöö laitokseen, jossa ei ole metodeja, halua eikä osaamista lapsen kuntouttamiseen, laitoksesta ei astu ulos ”omenapiirakka”, yhteiskuntakelpoinen nuori ihminen. Koska ilmatiiviitä laitoksia ei ole olemassa, sieltä astuu ulos nuori, joka on oppinut monta tuhoisaa asiaa. Pahimmat niistä ovat tieto siitä, että ei kelpaa normaaliin elämään, että yhteiskunnan mielestä eristäminen kodista, lähipiiristä ja ikätovereista on oikein, että hänen siis täytyy olla paha. Yksinkertaista logiikkaa.
Jonkun pitäisi olla nyt mattina suomalaiselle lastensuojelulle. Hölmölän eukon tapauksessa pilaantui vain muutama omena ja eukon maine. Neuropsykiatristen lasten tapauksessa on tosi kyseessä.
Hölmölän hommaksi neuropsykiatristen lasten hoitamatta jättämisen tekee se, että reseptejä on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti