Torstain 31.1. Hesarissa oli ihana, positiivinen juttu kaksi isoa poikaa adoptoineesta Lilly Korpiolasta, joka tuli äidiksi 17 vuoden odotuksen jälkeen. Lilly Korpiola ja Antti Matikainen adoptoivat 7- ja 12-vuotiaat veljekset intialaisesta lastenkodista. Kaikki on jutusta päätellen sujunut mallikkaasti ja perhe elää onnentäyteistä aikaa yhdessä. Korpiola on myös Adoptioperheet ry:n nykyinen puheenjohtaja.
Meilläkin on kaksi ihanaa adoptiolasta, joita rakkaampia ei voisi olla. Silti on kai sanottava, että kaikki ei ole sujunut mallikkaasti. Adoptoidessamme emme voineet kuvitella, että kaksivuotiaana kotiin tullut kuopus joutuisi kymmenen ikävuoden jälkeen loputtomalle kiertoradalle psykiatristen ja lastensuojelullisten laitosten välitilaan. Emme voineet kuvitella, että jos teemme kaikkemme, se ei riitä.
Yhdeksän ensimmäistä vuotta rakastamme, rajaamme, rytmitämme ja taas rakastamme. Haemme apua maan parhailta asiantuntijoilta ja kuljetamme neljävuotiaasta yhdeksänvuotiaaseen poikaa terapiaan kahdesti viikossa. Käymme itse hakemassa neuvoja useilta psykiatreilta ja terapeuteilta, vaikka luotamme myös omaan intuitioomme. Neuvottelemme keskenämme, reflektoimme toimiamme, vedämme yhtä köyttä vanhempina. Tuemme pojan luovuutta – koska se on väkivaltaa kokeneen lapsen vastalääke, jotta hänestä itsestään ei tule väkivaltaista. Perustan tanssiryhmän lapsille – se on ainoa harrasteryhmä, johon hän ei saa porttikieltoa. Muovailemme, piirrämme, maalaamme, teemme pojalle savipajan. Laulamme. Luemme kymmeniä kirjoja, paksuja kirjoja, joka ilta kirjoja. Hankimme lääkityksen. Taistelemme, että saamme kouluavustajan. Hankimme itse kouluavustajan. Etsimme tukiperheen. Sukulaiset auttavat ja tuhlaavat rakkauttaan.
Lopulta tarvitsemme kasvatuskumppanin. Ensimmäinen kestää puoli vuotta. Poika suljetaan psykiatriselle osastolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Anelen ensimmäistä kasvatuskumppania vielä kokeilemaan ja kestämään. He eivät lupaa. Löydetään toinen kasvatuskumppani – he eivät kuulemma koskaan ole luovuttaneet. He kestävät vuoden. Taas anelen ja melkein kyynelin pyydän heitä jatkamaan – mutta poika häädetään nuorisokotiin ja sieltä kriisisijoitusyksikköön.
Sen jälkeen poika ei ole kuulunut mihinkään. Eikä minulle kukaan ole enää puhunut kasvatuskumppanuudesta.
Emme ole lakanneet rakastamasta. Olemme vain päivittäneet tämän verbin merkityksen: viime kuukausina rakastaminen on tarkoittanut enemmän hoidon vaatimista ja ihmisoikeuksista huolehtimista kuin mitään muuta.
Rakastaessaan saa aina. Tunnen oppineeni miltei uuden ammatin, kun olen lukenut psykiatrian ja sosiaalityön dokumentteja, ammattilehtiä ja asiantuntija-artikkeleita. Olen katsellut nuoria ihmisiä ja koko yhteiskuntaamme uusin silmin. Sydämeni on avartunut niin, että se tuntuu välillä repeävän.
Olen saanut etuoikeuden rakastaa enemmän.
