”Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä”

On kulunut vuosi edellisestä blogauksestani ja eletään toukokuuta 2014. Tuli syy jatkaa tätä blogia!

Soitin pojalle pääsiäismaanantaina, kun olimme edellisenä päivänä saatelleet hänet Vaasan-junaan. Kaksi kuukautta on vierähtänyt uudessa nuorisopsykiatrisessa asumiskodissa, jonne hän lopulta pääsi puoleksitoista vuodeksi venyneen Muhos-jakson jälkeen.  Kyselin, miltä tuntui melkein viikon pääsiäisloman jälkeen palata Vaasan Puro-nimiseen asumiskotiin.

-          Tänään olen pyöräilly mun uudella fillarilla. Käytiin kalassa lähijoella ja saatiin haukia. Illalla grillattiin haukea ja tulisia kanansiipiä.

-          Tiedätkö äiti, miten tämän nyt sanois. Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä, poika totesi vakavana.

Sanoinkuvaamattoman vapauttavilta kuulostivat pojan sanat. Jokainen lomaltapaluu Pohjolakotiin Muhokselle oli ollut pojalle niin ahdistava kokemus, että lopulta hän alkoi saada junassa paluumatkalla paniikkihäiriökohtauksia. Syksystä 2013 alkaen olin joka kerta kahden vaiheilla: teenkö inhimillisesti väärin noudattaessani lakia ja palauttaessani pojan hänelle määrättyyn laitokseen – pitäisikö vain ”siepata” hänet kotiin, ottaa itselleni pitkä sairausloma ja lähteä etsimään inhimillistä hoitoa omin avuin? Pari kertaa yritin etsiä uutta hoitopaikkaa, mutta yleensä ne eivät reagoineet yksittäisen äidin kyselyyn muuten kuin ystävällisellä viestillä: ”palataan asiaan, kun olette saaneet lähetteen sosiaalityöntekijältä”. Käytin pojan myös psykiatrilla ja entisellä terapeutilla kotiloman aikana. He kuuntelivat laitoksessa ilmenneitä ongelmia vakavina mutta ilmaisivat olevansa laissa määrätyn marssijärjestyksen sitomia kuten me vanhemmatkin.

Helpotus oli suuri, kun sosiaalityöntekijä vaihtui ja uusi, reipas ihminen otti asian hoitaakseen. Hän ajeli vuokra-autolla laitoksesta toiseen, ei uskonut ennen kuin näki, selvitti käytänteitä, luki nuoren papereita uudelleen ja uudelleen – ja mikä hämmästyttävintä, haastatteli laitosnuoria paikan päällä. Ei kumarrellut kuvia eikä kysellyt turhia lupia, koska oli nuorten asialla. Ja päätyi yhteenvetoon, jonka kiteytti meille palaverissa näin: ”On laitoksia, joissa tulee jääkylmä olo. Ja on laitoksia, joissa ilmapiiri on keskusteleva ja joissa nuorilla on hyvä olla.”

Meille esiteltiin asumiskoti Puro. Kahden kuukauden jälkeen voimme todeta, että se on juuri niin hyvä paikka kuin esitteessä kerrotaan: http://www.asumiskotipuro.fi/. Erityisen tärkeältä tuntui se, että Purossa on kokemusta adoptiolapsista ja ADHD:sta kertynyt sen perustamisesta saakka ja toinen perustajista kuuluu Suomen parhaaseen ADHD-asiantuntijajoukkoon.

Pari pientä vertailuesimerkkiä sallittakoon. Kun Pohjolakodin koulussa Muhoksella oli jo marraskuussa alettu vakavasti uhkailla luokallejäämisellä, on Purossa saatu parissa kuukaudessa pojan opiskelumotivaatio palautumaan – eikä luokallejääminen tai jonkin aineen oppimäärän keskenjääminen ole opettajan mukaan näköpiirissäkään. Kun Pohjolakodissa terapiaa sai odottaa ja anella, Purosta on heti tiedusteltu vanhempien näkemystä pojalle soveltuvasta terapiamuodosta. Kun aiemmin piti erikseen pyytää (nöyränä) psykiatrin puhelinsoittoa, nyt psykiatri ottaa itse yhteyttä ja tiedustelee havaintojamme lääkityspaletin jokaisen lääkkeen vaikutuksesta poikaan. Kun Pohjolakotiin jouduin ehdottelemaan jonkinlaisen työtoiminnan järjestämistä nuorten toimettomuuteen (tuloksetta), Purossa esiteltiin meille heti ensi käynnillä pihalle tuotu nikkarointipaja, jossa muun muassa korjataan polkupyöriä ja mopoja.  

Kaikkein parasta palautetta ovat olleet pojan puhelinsoitot – tai ensinnäkin niiden väheneminen. Päivät ovat niin mielekkäitä, että aivan joka päivä ei muista soittaa kotiin. Edellisessä laitoksessa ei kotisoitto unohtunut koskaan. Toiseksi soittojen sisältö on aivan uusi: ”Äiti mulla on ollu tänään ihana päivä. Nää hemmottelee mut täällä piloille!” – En muista, että yksikään päivä puolentoista Muhoksella vietetyn vuoden aikana olisi ollut pojan mielestä ”ihana”.

Uutta ovat myös puhuvat miesohjaajat. Kolmesta omaohjaajasta kaksi on ollut miehiä. Jo kuukauden kuluttua poika ilmoitti uudesta elämänsuunnastaan: ”Mä olen ajatellut, että musta tulee ehkä lähihoitaja. Sit voisin auttaa muita mun kaltaisia ongelmanuoria. Ainakin mä ymmärtäisin niitä hyvin.” Edellisessä paikassa ei ollut yhtään miesohjaajaa, johon poika olisi halunnut samastua.

Muutoksia ei lainkaan selitä se, että uuden paikan nuoret olisivat ”helppoja” tapauksia. Heillä on ilmiselvästi aivan yhtä mutkikkaita tai hankalampiakin oireyhtymiä kuin Pokon suljetuimpien osastojen nuorilla. Päinvastoin, sekä terveydenhuollon että sosiaalitoimen luvilla toimiva Puro näyttää olevan paikka, johon nuoret päätyvät pitkällisen laitoskiertelyn ja umpikujilta tuntuvien ongelmien päätteeksi. ”Ja täältä en halua vaihtaa enää mihinkään”, kertoi poikamme asioita hoitava sosiaalityöntekijä Puron nuorten hänelle kertoneen. Saman tunteen jakaa meidän poikamme ja me vanhempina, vuosikausia kestäneen etsinnän jälkeen.

Kasvatuskumppanuutta ei ole

Pääsiäislomalla tajuntani avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää. Kasvatuskumppanuutta ei ole.

Poika oli siirretty viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti, mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.

Neljän kuukauden laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle, joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei ole maksaa velkaa”.  Anteliaana ja ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.

Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta. Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin, että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa polttaneensa muutaman tupakan.

Perjantai-iltana laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa ilmaseksi.

Seuraavana päivänä – lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen. Tämä on vakava poliisiasia.”

Olin puulla päähän lyöty. Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti  huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?

Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja suodattamatta ja tukisimme toisiamme.

Jututimme poikaa uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.

Puhuin suuni puhtaaksi puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein. Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille, jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä. Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole tarjolla rikollista vertaisseuraa.

Eikä vinoutuneita ja vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.

Episodi päättyi kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan. Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!

Maanantai-iltapäivänä hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä luottaa vieraisiin.

Anteeksi, minä, anteeksi lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.

Kasvatuskumppanuus lastensuojelussa

Huostaan antanut adoptiovanhempi ei kaipaa sijaishuoltopaikan perhetyöltä paapovaa otetta. Paapomisella tarkoitan erityisesti ”meille on noussut huoli jaksamisestanne” -puhetta silloin, kun vanhempien ja laitoksen henkilökunnan kasvatusnäkemyksistä löytyy eroavaisuus.

Huostaan antanut adoptiovanhempi tarvitsee kasvatuskumppanin. Kasvatuskumppanuus on 2000-luvulla varhaiskasvatuksessa yleistynyt käsite, jolla tarkoitetaan vanhempien ja päiväkodin välistä kasvatusyhteistyötä. Samaa käsitettä on sovellettu myös lastensuojelutyöhön, jossa kasvatustoimijoita ovat sijaishuoltopaikka, vanhemmat ja sosiaalityö – ja näistä kolmesta varsinaisen kumppanuusdyadin muodostavat sijoituspaikka ja perhe. Kasvatuskumppanuus-ajattelussa kumppaneita yhdistää yhteinen tahto toimia lapsen tai nuoren parhaaksi.

Kumppanuus toteutuu aina dialogissa, niin myös lastensuojelun kasvatuskumppanuus. Tai toteutuisi jos kumppanuutta olisi – ja veikkaanpa että kasvatuskumppanuutta olisi jos ymmärrettäisi, mitä dialogi oikeasti on. Dialogi nimittäin tarkoittaa kahdenvälistä keskustelua, jossa molemmilla osapuolilla on samanveroinen toimijuus. Kasvatusdialogissa ei välttämättä saavuteta aina yksimielisyyttä, mutta kanava pysyy silti auki ja keskustelu jatkuu, koska laitoksen ja perheen välisen dialogin toteutuminen on nuoren etu.

Adoptiovanhempia voi siis tukea ennen muuta tunnustamalla heidän olemassaolonsa nuoren elämässä ja antamalla heille ehdottoman tasa-arvoisen toimijuuden myös siinä erikoistilanteessa, jossa nuori asuu kodin ulkopuolella. Tasaveroisessa toimijuudessa kaikki osapuolet kutsutaan mukaan tilanteisiin, joissa päätetään kasvatuksen suuntaviivoista tai niiden merkittävistä käytännön sovelluksista.

Laitoksissa kutsutaan yhteistyötä perheen kanssa ”perhetyöksi”. Vanhemmat harvemmin kutsuvat yhteistyötä laitoksen kanssa ”laitostyöksi”, mutta ihan hyvin sitä voisi kutsua tällä sanalla. Kumppanuusperiaatteen mukaisesti laitos voi vastavuoroisesti pyytää apua ja selityksiä vanhemmilta, jos jokin nuoren toiminnassa vaikuttaa käsittämättömältä, onhan vanhemmilla pitkä historia yhdessä lapsensa kanssa.

Henkinen ylikäveleminen tuhoaa kumppanuuden. Ylikävelemistä on esimerkiksi se, jos sosiaalitoimi ja laitos päättävät lomanvietosta, koulujärjestelyistä tai liikkumavapauksista kutsumatta perhettä neuvottelupöytään. Tällainen toiminta murentaa uskoa päätavoitteeseen: nuoren edun ajamiseen. Toki perhekin voisi halutessaan ”kävellä laitoksen yli” esimerkiksi sättimällä ohjaajia nuorelle. Tällainen toiminta aiheuttaisi nuoressa epäluottamusta. Ero perheen ja laitoksen kumppanuutta rikkovassa toiminnassa on kuitenkin vaikutusalaltaan epäsuhtainen: ammattilaista sättivä vanhempi saattaa kyllä kolauttaa työntekijän ammattiylpeyttä, mutta jos lastensuojelulaitos tai sosiaalityöntekijä toiminnallaan ohittaa vanhemman, haavoittuu kokonainen perhe.

Ainoa adoptioäitinä kaipaamani perhetyön muoto on tasa-arvoinen kasvatuskumppanuus ja sen suoma täysivaltainen toimijuus nuoren kasvatusta koskevissa asioissa. Olen sitoutunut lapsiini koko elämäni ajaksi, laitos ja sosiaalityö vain viran puolesta.

---

Löysin netistä oivallisen opinnäytetyön lastensuojelun kasvatuskumppanuudesta:

Orpana, Juho & Järveläinen, Marjoriina 2011: Yhteistyöstä kohti kasvatuskumppanuutta: Vanhemmuuden tukeminen Konstan koti ja koulussa. Kauniainen ja Mikkeli. http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/38930/orpana_juho.pdf?sequence=1