Pääsiäislomalla tajuntani
avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää.
Kasvatuskumppanuutta ei ole.
Poika oli siirretty
viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen
verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti,
mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä
kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.
Neljän kuukauden
laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme
Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia
kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui
sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen
tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat
juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle,
joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei
ole maksaa velkaa”. Anteliaana ja
ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli
toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.
Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli
kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle
suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta.
Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin,
että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä
käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa
polttaneensa muutaman tupakan.
Perjantai-iltana
laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja
itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten
maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa
ilmaseksi.
Seuraavana päivänä –
lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti
rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli
niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja
tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen.
Tämä on vakava poliisiasia.”
Olin puulla päähän lyöty.
Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan
käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?
Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena
ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että
alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja
pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja
suodattamatta ja tukisimme toisiamme.
Jututimme poikaa
uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä
sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen
tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.
Puhuin suuni puhtaaksi
puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden
jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen
koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen
mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein.
Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän
mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa
ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille,
jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä.
Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan
mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti
ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole
tarjolla rikollista vertaisseuraa.
Eikä vinoutuneita ja
vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden
toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.
Episodi päättyi
kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme
osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan.
Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin
juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!
Maanantai-iltapäivänä
hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta
ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja
tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä
luottaa vieraisiin.
Anteeksi, minä, anteeksi
lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.
