Lapsiasiavaltuutetun kannanotto blogiini

Lapsiasiavaltuutettu vaihtui tämän kuun alussa, kun Tuomas Kurttila otti tehtävän hoitaakseen Maria Kaisa Aulan jälkeen (http://www.lapsiasia.fi/nyt/tiedotteet/tiedote/-/view/1877316). Julkaisen tässä keskustelun, jonka olen käynyt Maria Kaisa Aulan kanssa tämän blogin johdosta. Kirjoitin hänelle vuosi sitten huhtikuussa, kun päätin keskeyttää blogikirjoitteluni, ja sain mukavan vastauksen heinäkuussa. Alla keskustelu sinällään - vain oma nimeni on sieltä poistettu.

-----Alkuperäinen viesti-----
Lähettäjä: Adoptioäiti
Lähetetty: 3. huhtikuuta 2013 13:51
Vastaanottaja: STM Lapsiasiavaltuutettu
Aihe: Adoptiolapsi laitoksessa

Hei!

Haluaisin jättää tiedoksenne blogin, jota pidän sijaishuoltoon päätyneen adoptiopoikani tilanteista. Se on osoitteessa http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/  Olen sitä mieltä, että lastensuojelulaitokset, erityisesti karuimmat yksiköt kaipaavat perusteellista rakennemuutosta. Vanhoihin rakenteisiin ei näytä uudet aloitteet ja uudet käytännöt sopivan. Olen yrittänyt monenlaista, kuten blogistani voi lukea:
- kirjaamiskäytäntöjen kehittämistä
(http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/2013/01/maunulan-malli-osallisuus-on-kirjaamista.html)
- ruotsalaisen Folåsan toimintamallien ehdottamista
(http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/2013/01/folasa-suomeen-ja-akkia.html)
- moniammatillisen yhteistyön peräämistä
(http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/2012/12/tekevatko-lastensuojelun.html)
ja niin edelleen, mutta lopputulemani on pessimistinen:
http://adoptiolapsilaitoksessa.blogspot.fi/2013/04/kasvatuskumppanuutta-ei-ole.html

Toivon, että tutustutte blogiini. Tiedoksenne myös, että Adoptioplus on järjestänyt tänä keväänä ensimmäisen vertaistukiryhmän huostaan annettujen adoptiolasten vanhemmille. Tänään kokoonnumme taas, ja vieraanamme on MLL:n pääsihteeri Mirjam Kalland.

Olen turhautunut, kun myös korkean tason asiantuntijat ovat voimattomia rakenteiden muuttamisessa. Ehkä Sinä olet oikea taho muuttamaan kelvottomat rakenteet. Neuropsykiatrisesti oireilevat lapset tarvitsevat hoitoa, toimintaa ja kuntoutusta - ei säilytystä vanhanaikaisissa kasvatuslaitoksissa.

Terv. MsX, Adoptioäiti

Vastaus 01.07.2013:

Hyvä MsX,

Kiitos huhtikuisesta viestistäsi lapsiasiavaltuutetulle. Pahoittelen, että saat vastauksen asiaasi vasta nyt, mutta lapsiasiavaltuutettu saa vuosittain satoja yhteydenottoja ja pienen henkilöstömäärän takia vastaaminen ruuhkautuu aika ajoin.

Lapsiasiavaltuutetun tehtävänä on edistää YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen toteutumista Suomessa. Valtuutetun tehtävä on lain mukaan edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista yleisellä yhteiskunnallisella tasolla yhdessä muiden alan toimijoiden kanssa.

Luin kirjeesi ja etenkin sen mukana olleet linkit blogikirjoituksiisi suurella mielenkiinnolla. Kuvasit osuvasti lastensuojelun ja sijaishuollon, etenkin laitosten, ongelmia. Havaintosi olivat teräviä ja tärkeitä. Kuvauksesi kertoi etenkin lastensuojelun ja mielenterveyspalveluiden yhteistyön puutteista. Samoista ongelmista olen saanut tietoa myös kunnille tehdystä Kuntaliiton kyselystä, joka julkaistiin maaliskuussa 2013.

Kerroit ehdotuksestasi tuoda adoptiolasten erityistilanteisiin liittyvää osaamista ja toimintamalleja Suomeen. Oli hienoa, että Pelastakaa Lapset -järjestössä asiaan oli suhtauduttu vakavasti. Ajatellen poikasi kohtelua laitoksessa, voisit harkita kantelun tekemistä eduskunnan oikeusasiamiehelle. Neuvoja kantelun tekemiseen voi saada oikeusasiamiehen neuvontalakimieheltä (puh vaihde 09-4321).

Tiedoksesi, että lapsiasiavaltuutettu järjesti yhdessä muutaman muun alan toimijan kanssa sijaishuollon kiertueen ”Uskomme sinuun - Usko sinäkin” vuonna 2011. Kiertueella tavattiin 120 kodin ulkopuolelle sijoitettua nuorta. Heidän näkemyksistään julkaistiin viime vuonna raportti ”Suojele unelmia - vaali toivoa. Nuorten suositukset lastensuojelun ja sijaishuollon laadun kehittämiseksi.” Raportti osoittaa, miten välttämätöntä lastensuojelussa toimivien aikuisten on ottaa lapset ja nuoret mukaan toimintansa kehittämiseen. Lasten ja aikuisten paremmasta vuoropuhelusta sinunkin blogikirjoituksesi puhuvat. Linkki julkaisuun:
http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=5535297&name=DLFE-22613.pdf Voin lähettää julkaisun painettuna jos saan postiosoitteesi.

Lapsiasiavaltuutettuna olen edistänyt sitä, että lasten ja nuorten kokemusasiantuntemus otettaisiin vakavasti lastensuojelun kehittämisessä. Tämä onkin nyt onneksi kirjattu äskettäin (19.6) raporttinsa Sosiaali- ja terveysministeriölle jättäneen ”Toimiva lastensuojelu” työryhmän ehdotuksiin. Toivottavasti ne saadaan pian toimeksi! Työryhmä on tehnyt monia muita rakenteita uudistavia ehdotuksia lastensuojelun laadun parantamiseksi. Myös Mirjam Kalland oli työryhmässä mukana. Koetan vaikuttaa niin, että ryhmän ehdotukset toteutuvat.

Annoin tammikuussa 2013 lausunnon em. työryhmälle ja tästä linkistä näet millaisia muutoksia lastensuojeluun siinä esitin. Työryhmä otti ehdotukseni hyvin huomioon:
http://www.lapsiasia.fi/nyt/lausunnot/lausunto/-/view/1847893

Mieleeni jäi kirjoituksistasi myös poikasi toimettomuus laitoksessa. Kävin viime huhtikuussa Pietarissa tutustumassa mm. lastensuojeluun ja vaikka siellä monessa kohtaa on parantamisen varaa, oli laitoksissa panostettu erittäin paljon kädentöihin, taiteeseen ja myös liikuntaan. Näitä harrastusmahdollisuuksia pitäisi olla tarjolla Suomessakin joko laitoksessa tai sen ulkopuolella. Olen tässä aivan samaa mieltä kanssasi.

Kerrot, että olette saaneet perustettua vertaistukiryhmän huostaan otettujen adoptiolasten vanhemmille. Se on hienoa. Vastaavanlaista toimintaa olisi varmasti tärkeää pitää yllä, oli huostaan otettu lapsi biologinen tai adoptoitu. Lapsen huostaanotto on aina käsittelemistä vaativa prosessi myös vanhemmille.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto aikoo jatkossakin antaa oman työpanoksensa lastensuojelun kehittämiseksi ja laadun parantamiseksi Suomessa. Otan viestisi huomioon vaikuttamistyössäni. Nopeaa rakenteiden muuttaminen ei valitettavasti ole koskaan, mutta jostain on aloitettava.

Lähettäisin viestisi ja blogilinkkisi mielellään THL:n asiantuntijan Jukka Mäkelän luettavaksi. Hän on ollut innokas kehittämään juuri mielenterveyspalveluiden ja lastensuojelun parempaa yhteistyötä sekä puhunut siitä, että nuorten lähettämistä laitoksiin pitäisi kaikin voimin välttää ja tuoda palvelut nuorten kasvuympäristöön. Laita viestiä, voinko lähettää kirjeesi hänelle.

Ystävällisin terveisin,
Maria Kaisa Aula

Lapsiasiavaltuutettu/Barnombudsman/Ombudsman for Children in Finland
Lapsiasiavaltuutetun toimisto/Barnombudsmannens byrå/Office of the Ombudsman for Children
Vaasankatu 2, 40100 JYVÄSKYLÄ, FINLAND
mariakaisa.aula@stm.fi
puh: +358 0295 163 414
mobile: +358 50 530 9697
fax: +358 14 617 356
www.lapsiasia.fi
www.lastensivut.fi

Keskustelun jälkeen ilmoitin Aulalle, että blogini ja kirjeeni saa välittää Jukka Mäkelälle.

”Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä”

On kulunut vuosi edellisestä blogauksestani ja eletään toukokuuta 2014. Tuli syy jatkaa tätä blogia!

Soitin pojalle pääsiäismaanantaina, kun olimme edellisenä päivänä saatelleet hänet Vaasan-junaan. Kaksi kuukautta on vierähtänyt uudessa nuorisopsykiatrisessa asumiskodissa, jonne hän lopulta pääsi puoleksitoista vuodeksi venyneen Muhos-jakson jälkeen.  Kyselin, miltä tuntui melkein viikon pääsiäisloman jälkeen palata Vaasan Puro-nimiseen asumiskotiin.

-          Tänään olen pyöräilly mun uudella fillarilla. Käytiin kalassa lähijoella ja saatiin haukia. Illalla grillattiin haukea ja tulisia kanansiipiä.

-          Tiedätkö äiti, miten tämän nyt sanois. Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä, poika totesi vakavana.

Sanoinkuvaamattoman vapauttavilta kuulostivat pojan sanat. Jokainen lomaltapaluu Pohjolakotiin Muhokselle oli ollut pojalle niin ahdistava kokemus, että lopulta hän alkoi saada junassa paluumatkalla paniikkihäiriökohtauksia. Syksystä 2013 alkaen olin joka kerta kahden vaiheilla: teenkö inhimillisesti väärin noudattaessani lakia ja palauttaessani pojan hänelle määrättyyn laitokseen – pitäisikö vain ”siepata” hänet kotiin, ottaa itselleni pitkä sairausloma ja lähteä etsimään inhimillistä hoitoa omin avuin? Pari kertaa yritin etsiä uutta hoitopaikkaa, mutta yleensä ne eivät reagoineet yksittäisen äidin kyselyyn muuten kuin ystävällisellä viestillä: ”palataan asiaan, kun olette saaneet lähetteen sosiaalityöntekijältä”. Käytin pojan myös psykiatrilla ja entisellä terapeutilla kotiloman aikana. He kuuntelivat laitoksessa ilmenneitä ongelmia vakavina mutta ilmaisivat olevansa laissa määrätyn marssijärjestyksen sitomia kuten me vanhemmatkin.

Helpotus oli suuri, kun sosiaalityöntekijä vaihtui ja uusi, reipas ihminen otti asian hoitaakseen. Hän ajeli vuokra-autolla laitoksesta toiseen, ei uskonut ennen kuin näki, selvitti käytänteitä, luki nuoren papereita uudelleen ja uudelleen – ja mikä hämmästyttävintä, haastatteli laitosnuoria paikan päällä. Ei kumarrellut kuvia eikä kysellyt turhia lupia, koska oli nuorten asialla. Ja päätyi yhteenvetoon, jonka kiteytti meille palaverissa näin: ”On laitoksia, joissa tulee jääkylmä olo. Ja on laitoksia, joissa ilmapiiri on keskusteleva ja joissa nuorilla on hyvä olla.”

Meille esiteltiin asumiskoti Puro. Kahden kuukauden jälkeen voimme todeta, että se on juuri niin hyvä paikka kuin esitteessä kerrotaan: http://www.asumiskotipuro.fi/. Erityisen tärkeältä tuntui se, että Purossa on kokemusta adoptiolapsista ja ADHD:sta kertynyt sen perustamisesta saakka ja toinen perustajista kuuluu Suomen parhaaseen ADHD-asiantuntijajoukkoon.

Pari pientä vertailuesimerkkiä sallittakoon. Kun Pohjolakodin koulussa Muhoksella oli jo marraskuussa alettu vakavasti uhkailla luokallejäämisellä, on Purossa saatu parissa kuukaudessa pojan opiskelumotivaatio palautumaan – eikä luokallejääminen tai jonkin aineen oppimäärän keskenjääminen ole opettajan mukaan näköpiirissäkään. Kun Pohjolakodissa terapiaa sai odottaa ja anella, Purosta on heti tiedusteltu vanhempien näkemystä pojalle soveltuvasta terapiamuodosta. Kun aiemmin piti erikseen pyytää (nöyränä) psykiatrin puhelinsoittoa, nyt psykiatri ottaa itse yhteyttä ja tiedustelee havaintojamme lääkityspaletin jokaisen lääkkeen vaikutuksesta poikaan. Kun Pohjolakotiin jouduin ehdottelemaan jonkinlaisen työtoiminnan järjestämistä nuorten toimettomuuteen (tuloksetta), Purossa esiteltiin meille heti ensi käynnillä pihalle tuotu nikkarointipaja, jossa muun muassa korjataan polkupyöriä ja mopoja.  

Kaikkein parasta palautetta ovat olleet pojan puhelinsoitot – tai ensinnäkin niiden väheneminen. Päivät ovat niin mielekkäitä, että aivan joka päivä ei muista soittaa kotiin. Edellisessä laitoksessa ei kotisoitto unohtunut koskaan. Toiseksi soittojen sisältö on aivan uusi: ”Äiti mulla on ollu tänään ihana päivä. Nää hemmottelee mut täällä piloille!” – En muista, että yksikään päivä puolentoista Muhoksella vietetyn vuoden aikana olisi ollut pojan mielestä ”ihana”.

Uutta ovat myös puhuvat miesohjaajat. Kolmesta omaohjaajasta kaksi on ollut miehiä. Jo kuukauden kuluttua poika ilmoitti uudesta elämänsuunnastaan: ”Mä olen ajatellut, että musta tulee ehkä lähihoitaja. Sit voisin auttaa muita mun kaltaisia ongelmanuoria. Ainakin mä ymmärtäisin niitä hyvin.” Edellisessä paikassa ei ollut yhtään miesohjaajaa, johon poika olisi halunnut samastua.

Muutoksia ei lainkaan selitä se, että uuden paikan nuoret olisivat ”helppoja” tapauksia. Heillä on ilmiselvästi aivan yhtä mutkikkaita tai hankalampiakin oireyhtymiä kuin Pokon suljetuimpien osastojen nuorilla. Päinvastoin, sekä terveydenhuollon että sosiaalitoimen luvilla toimiva Puro näyttää olevan paikka, johon nuoret päätyvät pitkällisen laitoskiertelyn ja umpikujilta tuntuvien ongelmien päätteeksi. ”Ja täältä en halua vaihtaa enää mihinkään”, kertoi poikamme asioita hoitava sosiaalityöntekijä Puron nuorten hänelle kertoneen. Saman tunteen jakaa meidän poikamme ja me vanhempina, vuosikausia kestäneen etsinnän jälkeen.

Kasvatuskumppanuutta ei ole

Pääsiäislomalla tajuntani avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää. Kasvatuskumppanuutta ei ole.

Poika oli siirretty viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti, mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.

Neljän kuukauden laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle, joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei ole maksaa velkaa”.  Anteliaana ja ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.

Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta. Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin, että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa polttaneensa muutaman tupakan.

Perjantai-iltana laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa ilmaseksi.

Seuraavana päivänä – lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen. Tämä on vakava poliisiasia.”

Olin puulla päähän lyöty. Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti  huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?

Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja suodattamatta ja tukisimme toisiamme.

Jututimme poikaa uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.

Puhuin suuni puhtaaksi puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein. Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille, jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä. Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole tarjolla rikollista vertaisseuraa.

Eikä vinoutuneita ja vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.

Episodi päättyi kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan. Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!

Maanantai-iltapäivänä hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä luottaa vieraisiin.

Anteeksi, minä, anteeksi lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.

Kriisijakson saldo

Pojan kriisijakso loppui kuusi ja puoli kuukautta alkamisen jälkeen. Siis viisi ja puoli kuukautta liian myöhään – jaksohan oli tarkoitettu 30 vuorokauden mittaiseksi.

Jo 30 ensimmäisen vuorokauden kuluessa tavoitteet arvioitiin saavutetuiksi. Poika oli rauhoittunut, ja seuraava askel olisi ollut etsiä hänelle terapeuttinen ja selkeästruktuurinen hoitopaikka, jossa hän saisi muun muassa toipua kesällä kokemastaan rikoksesta ja käsitellä rikoksen uhrina olemisen vaikeaa kokemusta. Sosiaalitoimi ei kuitenkaan löytänyt pojalle sopivaa riittävän tuettua ja kuntouttavaa sijoituspaikkaa 30 vuorokauden erityisen huolenpidon jakson loputtua. Niinpä jakso jatkui epämääräisessä välitilassa viikkokausia, kunnes noin kahdeksan viikon kuluttua poika päätettiin sijoittaa toiseen pohjoisen laitokseen. Poika oli suunniltaan pettymyksestä. Hän oli odottanut pääsyä kodin lähelle.

Meistäkin oli hyvin vaikea ymmärtää, että Suomen kaltaisessa sosiaalihuollon luvatussa maassa lähin pojalle ”sopiva” hoitopaikka olisi 800 kilometrin päässä kotoa. Näin meille kuitenkin sanottiin – sen ohella että sosiaalityöntekijät kolmen koplana vakuuttivat yhteen ääneen, että kaikkien mielestä pojan on saatava säilyttää lämpimät ja läheiset välit perheeseen. Poika sai kriisijaksolla aikuisilta viestin siitä, että häntä ei osata hoitaa eteläisessä Suomessa.

Kun sitten tuohon samaan aikaan marraskuussa kriisiyksikköön saapui kaksi uutta, vanhempaa ja erittäin levotonta nuorta pakoaikeineen, tilanne levisi käsiin. Pojat saivat kolmisin suunniteltua epätoivoisen pakoreissun, meidän poika nuorimpana joukossa, päättömän vimman siivittämin voimin. Kaksi kriisiyksikön yövahtia lyötiin tuolinjaloilla ja ties millä tajuttomiksi, pojat varastivat pihasta auton ja ajoivat poliisia karkuun – metsään. Onneksi poliisit löysivät poikamme ennen kuin enempää pääsi tapahtumaan.

Tämä oli vakavin rikos, johon poika pienen elämänsä aikana oli koskaan syyllistynyt. Kriisijakso poiki sitä mitä kuvitella saattaa: rikoksen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vakavaan rikokseen osallistumisesta.

Pakoreissun jälkeen poika vietti viikon huoneessaan. Huoneesta riisuttiin kaapinovet, vetolaatikot ja huonekalut – vain sänky, pöytä ja muovinen puutarhatuoli saivat jäädä. Hän sai käydä vain WC:ssä ja syömässä. Kaikki kirjat vietiin pois, lukuun ottamatta fysiikan kirjaa – ja Raamattua, jonka poika pyysi itselleen. Poika sai kriisijaksolla kokemuksen viikon mittaisesta eristyksestä.

Viikossa poika luki fysiikan kirjan lisäksi koko Uuden testamentin. Hän kertoi aloittaneensa tylsistä kirjoista ja säästäneensä viimeisiksi Apostolien teot, koska arveli sen olevan toiminnallisin. Pojalle määrättiin kuukauden liikkumavapaudenrajoitus, joka kesti jouluviikolle asti. Sen aikana hän ei juuri käynyt edes ulkona, mutta sai kuitenkin jatkaa koulutehtävien tekoa ja ottaa vastaan viemiämme kirjoja. Jouluviikolla hän sai kolmen kuukauden kotilomakiellon. (Tästä olen kertonut tekstissä ”Joulu ja synttärit laitoksessa”.) Poika sai kriisijaksolla kokemuksen vankeudessa olemisesta.

Poika oli laitokseen mennessään aktiivinen ja taitava break dancen harrastaja. Kuuden ja puolen kuukauden kuluttua hänen painonsa oli noussut 50 %, ja 50-kiloisesta breikkarista oli tullut 75-kiloinen painonnostaja. Poika menetti kriisijaksolla tärkeimmän harrastuksensa ja fyysiset edellytykset sen harrastamiseen. Sen sijaan hän alkoi harrastaa vankilamaailmassa tavallista painonnostoa, koska laitos ei liikkumavapauden rajoituksen aikana tarjonnut muunlaista liikuntamahdollisuutta.

Aktiivisen painostukseni jälkeen pojalle aloitettiin ART-terapia. Se jäi näennäiseksi yritelmäksi, kaksi istuntoa kriisijakson loppupuolella.  Mitään terapiaa edellisen kesän vakavan rikoksen uhrina olemisesta toipumiseksi ei aloitettu, vaikka pyysin sitä toistuvasti eri puolilta. Myöskään draamatyyppisiä menetelmiä, joilla olisi harjoiteltu vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa toimimista, ei ollut. Työtoimintaa laitoksessa ei ollut, ja ruokaakin sai laittaa vain erityistilanteissa. 

Parasta kriisiosastolla oli naispuolinen omaohjaaja, johon poika loi melko luottamuksellisen suhteen. Kriisijakson kokonaisuuden saldo jää pakkasen puolelle. Karuin käteen jäävä tulos, vakava rikos, on kuitenkin odotuksenmukainen. Lastensuojelulaitos on edelleen vuonna 2013 Suomessa ennen muuta rikollisuutta tuottava laitos, jossa saadaan kädestä pitäen -ohjausta rikollisuuteen vanhemmilta nuorilta. Sen lisäksi laitoksessa opetellaan eristyksessä elämisen taitoa vankilamaailmaa muistuttavine kehonrakennuksineen ja painonnostoineen.