Adoptioäiti teki toimintaansa aloittelevassa laitoksessa tyhmän kysymyksen tivaamalla, miten vanhempainverkoston toiminta on ajateltu järjestää. Eihän sellaisia ole laitoksissa olemassakaan!
Vaan entäpä jos tyhmyys ei ollutkaan kysymyksessä vaan käytänteissä? Miksi lastensuojelulaitosten vanhemmat eivät ihan oikeasti ole verkostoituneet?
Sosiaaliportin
www-sivulta löytyy kuitenkin näinkin viisasta tekstiä: "Huostaanotettujen
lasten vanhempien vertaistukitoiminnasta on saatu hyviä kokemuksia. Toiminta
voi olla yksi vastaus uuden lastensuojelulain edellyttämään huostaanotettujen
lasten vanhemmille järjestettävään tukeen. Ohjattu ryhmätoiminta tarjoaa
mahdollisuuden vanhemmille jakaa tuntemuksiaan ja keskustella kokemuksistaan
muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa."
Adoptioäiti löysi oman vertaistukiryhmän toisista
adpotiovanhemmista, jotka ovat antaneet adoptiolapsensa huostaan. Ryhmälle oli
tilaus ja sen ilmapiiri vailla vertaa. Ohjattu tunnemyrskyryhmä ei
kuitenkaan korvaa lastensuojelulaitoskohtaisia vanhempainverkostoja. Sosiaaliportin
sitaatissa häiritsee pieni paapova sävy: järjestetään ohjattu vertaistukiryhmä,
jotta kriisissä elävät ihmisparat saavat lain vaatimaa tukea.
Mitä sen jälkeen? Kuka viitsii tunteilla ja hävetä vuositolkulla?
Lastensuojelulaitoksen vanhempainverkoston tehtävänä ei
olisikaan hoitaa vanhempia, vaan sen tehtävänä olisi osallistua lasten ja
nuorten sijaishuollon kehittämiseen. Vanhempainverkoston pitäisi tehdä sitä, mikä
vanhemmille kuuluu: varmistaa, että lapset saavat oman persoonansa mukaista
hoitoa ja hellyyttä muuttuneessa elämäntilanteessa. Ankeiden laitosten
vanhempainverkostoille voisi kuulua myös valvoa, että laitoksen
rajoitustoimenpiteet ovat kohtuullisia ja että lapset pääsevät myös
virkistäytymään harrastuksiinsa säännöllisesti.
Ennen vanhempainverkoston rakentamista pitäisi tietysti
varmistaa, onko median luoma kuva totta: ovatko "ne kaikki muut", nuo
minulle kasvottomat muiden laitoslasten vanhemmat kriminaaleja, narkomaaneja, alkoholisteja
ja psykopaatteja? Enpä usko. Oikeasti ongelmaisten vanhempien lapset
sijoitetaan nimittäin jo pikkulapsi-ikäisinä perheisiin.
Tilastoja näkemättä, oman kokemukseni perusteella arvaan,
että laitoksissa elävät lapset ja nuoret ovat suurelta osin monidiagnosoituja
melko tavallisten perheiden lapsia, jotka on sijoitettu laitokseen vasta
murrosiän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäitien pojat ovat tässä joukossa selkeimmin
yliedustettu ryhmä. Useimmilla lapsilla on ainakin yksi rakastava vanhempi,
joka mielellään toimisi lapsensa hyväksi omien voimavarojensa mukaan.
Yhteen lyöttäytyneet laitoslasten vanhemmat jaksaisivat
enemmän kuin yksinäiset äidit ja isät. Vanhempainverkostosta voisi halutessaan
pyytää kumppanin tueksi neuvottelutilanteisiin laitoksen kasvattajien kanssa. Vanhempainverkosto
olisi neuvotteleva ja maalaisjärkinen elin, joka puhuisi kohtuullisuuden ja
kasvatuskumppanuuden puolesta kuuluttaen vanhempien toimijuutta laitoksessa
asuvien huollettaviensa kasvattajina.
Kuka täällä pelkää yhteistyötä?
Hyvä kysymys. Tällä saralla tuntuu edelleen vallitsevan se vanha ajattelutapa, että lapsen hyvä hoito ja kasvatus onnistuvat vain erossa vanhemmista. Kasvatuskumppanuus-ajatuksen läpimeno tuntuu olevan todella haasteellista.
VastaaPoistaKiintymyssuhdetietouden lisäännyttyä soisi ajattelutapojen ja käytänteiden muuttuvan.
Onkohan tämä jokin ideologinen jäänne suomettumisen ajoilta, siis vanhaa neuvostoliittolaisvaikutteista henkeä? Meillähän kotiäitiys ei ole samaan tapaan yleistä kuin vaikkapa Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Oma lukunsa on brittiläinen sisäoppilaitossysteemi, joka on sekin ollut - ja on edelleen - myös varsin tuhoisa monen herkän lapsen psyykelle; näin ovat sen läpikäyneet moneen kertaan sekä kirjallisuudessa että kasvokkain todenneet. Joskus olen ajatellut, että sijaishuollossa asuva lapsi on kuin sisäoppilaitoksessa; ainoana erona on se, että tässä systeemissä minä kannan syyllisyyttä välimatkasta lapseeni kun taas brittiläisessä systeemissä vanhemmat voihkivat lasten lomien pituutta ja paljoutta.
VastaaPoistaValitettavan usein lastensuojeluviranomaiset ovat mitättömiä ihmisiä, joille työ on ainut paikka päteä ja saada valtaa. Ja valtaahan ihminen janoaa ja haluaa käyttää. Lastensuojelu on nykymaailmassa viimeisiä neuvostoajan linnakkaita, joissa viranomaisella on lähes ääretön valta yksittäisten ihmisten suhteen. Hallinto-oikeus toimii lähinnä sosiaalihuollon leimasimena. Olisi aika jo muuttaa tätä menneen maailman käytäntöä. Poliitikoilla on tässä ensiarvoinen asema. Ottakaa yhteyttä omiin kansaedustajiinne ja vaatikaa lastensuojelun käytäntöjen uudistamista. Ja tehkää riittävästi valituksia eduskunnan oikeusasiamiehelle vaikka väsyneenäkin, niin sielläkin voidaan herätä.
VastaaPoistaUskon kuitenkin, että lastensuojelussa suurempi ongelma on huonot viestintäkäytänteet kuin mitättömät ihmiset. Vallanhaluisia ihmisiä on kaikkialla, ja kyllähän sosiaalityö on yksi mahdollisuus valtaa janoavalle sielulle. Silti näen enemmän kokemattomuutta, lyhytnäköisyyttä, kaavoihin jumittumista, pelokkuutta ja luovuuden puutetta kuin vallanhimoa. Siksi pidän tätä blogiakin - uskon muutokseen, uskon parempiin käytänteisiin, uskon että palautteella on merkitystä.
VastaaPoistaHieno ajatus - ihme, ettei vanhempainverkostoa ole olemassa, kuten koulujen vanhempaintoimikuntia. Vanhempien mukanaolo sijoituksen toteutuksessa ja päätöksentekoprosessissa olisi varmasti lapsen edun mukaista, ainakin teidän perheenne välittävien ja valveutuneiden vanhempien kaltaisten. Vanhemmilla kun on joka tapauksessa edelleen huoltajuus, eikä vanhemmuus voi lakata eikä sen ylikäveleminen voi aiheuttaa kuin ongelmia. Vanhempien (emotionaalinen) tukeminen on hyväksyttävää, mutta asiantuntijoiden on vaikea lähteä tasaveroiseen dialogiin, niin että vanhemmat voisivat oikeasti halutessaan osallistua sijaishuollon kehittämiseen. Kirjoitat myöhemmin (20.12. 2012 ja 1.4. 2013) vielä kasvatuskumppanuudesta, joka kuulostaa kaiken kertomasi valossa utopialta ja toteutumattomalta ihanteelta.
VastaaPoistaJuuri noin, "vanhempien emotionaalinen tukeminen on hyväksyttävää, mutta asiantuntijoiden on vaikea lähteä tasaveroiseen dialogiin". Hyvin sanot.
VastaaPoistaEntä sitten, jos vanhempi ei tarvitse sitä emotionaalista tukea, kun omat ihmissuhteet, perhesuhteet ja ystäväverkostot ovat kunnossa? Kun vanhempi haluaa vain olla mukana kehittämässä lasta hoitavia rakenteita? Siihen ei olekaan mitään mahdollisuutta.
Saimme tästä nykyisestä laitoksesta kutsun tällaiseen emotionaalisen tukemisen viikonloppuun. Tarjolla kuulemma hyvää ruokaa ja mahdollisuus avautua laitoksen perhetyöntekijälle. Valitettavasti tämän pääsiäisen jälkeen sanon ei kiitos. Jään hartaasti odottamaan pojalle paikkaa jostakin erityisopettajajohtoisesta sisäoppilaitoksesta, jossa osataan neuropsykiatrinen kuntoutus ja tehdään läheistä yhteistyötä terapeutin kanssa. En voi ajatella, että poika jää paikkaan, jossa hänet jo ennakkoon luokitellaan huumausainerikolliseksi.