Kiva poliisi

Täällä kävi poliisi. Mä juttelin sen kanssa tota aika pitkään. Ehkä kolme tuntia. Sillä on kotona kaksi sijaiskotilasta. Ja nuorena sillä on ollu ADHD tai jotain, mutta se ei ollu saanu siitä diagnoosia. Se kerto, että se oli ollu koulussa keskitasoa huonompi oppilas, mutta silti se oli päässyt poliisikouluun.

Tota, se oli tosi kiva poliisi. Se sano mulle että älä nyt hirveesti mieti tulevaisuutta, ajattele vaan että nyt sä olet täällä ja tänään meni tässä tää haastattelu nyt hyvin ja ollaan siitä ilosia. En mä osaa selittää, mutta jotenki mä vaan älysin jotain kun se kävi täällä ja puhu mulle.

Kiitos, kiva poliisi. Kiitos, kun astuit ulos virkaroolistasi. Otit vähän enemmän aikaa ja kohtasit viisitoistavuotiaan ihmisenä. Muistit itsekin olleesi joskus levoton nuori ja halusit eläytyä tilanteeseen. Ehkä tunsit raapaisun sisimmässäsi, kun näit ankean kriisiosaston ja oivalsit monisyisen ongelmavyyhden hänen ympärillään.

En uskokaan, että sanasi olivat suurempia kuin nuo, jotka poika kykeni puhelimessa minulle kertomaan. Niillä oli kuitenkin enemmän merkitystä kuin useimmilla sanoilla, joilla maailmaa päivästä toiseen täytetään. Eikä se merkitys edes tainnut olla noissa sanoissa.

Merkitys on läsnäolossa, siinä että tulee, on ja sanoo. Ei pidä kiirettä. Ei luule olevansa jotain erityistä – eikä silti jätä tulematta sillä tekosyyllä, ettei muka ole mitään.

Kiva poliisi, viestisi tuli ymmärretyksi oikein. Sellainen on harvinaista. Viestilläsi riisuit kapinaa ja loit uskoa järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, auktoriteetteihin ja parempaan huomiseen.

...jotenki mä vaan älysin jotain.

PS Tässä blogauksessani käytin hyväkseni äidin oikeutta olla olematta kyyninen järjestelmää kohtaan silloin, kun se toimii. Olla huomauttamatta, että nyt oli aikakin hyvän poliisin astua näyttämölle...