Laitoselämän toimettomuus

Oli suuri helpotus nähdä poika jo lentokentällä. Samalla säpsähdin: hän oli kahden kuukauden aikana lihonut silmämääräisesti arvioiden kuusi kiloa. Kyllä, eroa viime kesään ja laitosjakson alkuun oli kertynyt jo 20 kiloa. Missä oli aktiivinen skeittari-breikkaripoika?

Täällä kaikki mitä mä teen, on sohvalla istuminen ja television katselu. Ei ole muuta mitä tehdä. Punttisali on, siellä voi joskus käydä, mutta yksin se on tylsää. Ulkona voi pihalla käydä yksin.

Tein tiukan työrupeaman pojan syntymäpäivien ja hiihtoloman välissä, enkä päässyt Pohjois-Suomeen vierailulle pojan luokse. Pojan neljän kuukauden mittainen kotilomarajoitus päättyy vasta maaliskuun lopussa, joten hän ei ole päässyt liikkumaan kriisiyksiköstä mihinkään. Isä on tällä välin käynyt kahdesti hänen luonaan ja eno kerran. Melkein kahden kuukauden mittainen ero oli ikävä ennätys minun ja pojan tapaamiskatkoissa. Joka kerran, kun kotisoittopäivänä ei kuulunut puhelua, tulin selittämättömällä tavalla epäluuloiseksi ja hermostuneeksi, ja hellittämätön ikävä koetteli hermojani.

Nyt saimme viettää aikaa kaksin tutuksi tulleessa perheasunnossa laitoksen pihan toisella puolella. Annoin pojan lukea tätä blogia. Hän nauroi pajunkissatekstille ja voivotteli joululomatekstiä, mutta ei ehdottanut siihen korjauksia. Sanoin, että nyt olisi hyvä hetki saada hänen mietteitään kirjattua muistiin. Poika antoi minulle luvan kirjata ajatuksiaan tätä blogia varten.

Poika oli päässyt käymään kaupassa ohjaajan kanssa ja oli hankkinut wokkiainekset: kanasuikaleita, itämaisia wokkivihanneksia, munanuudelia, wokkimaustesekoituksen. Hän halusi laittaa minulle ruoan tapaamisemme kunniaksi. Oli mukavaa seurata 15-vuotiaan pojan kätevää kokkausta videokameran takaa. Valmiista annoksista otimme valokuvat.

Kokkaustaidot eivät kuitenkaan ole karttuneet kriisiosastolla.

Täällä ei saa tehdä ruokaa itse, kun kaikki tulee keittiöltä. Pöydän saa kattaa, mutta ruoanlaitto olisi kivempaa.

Eikö työtoiminta ole tapana vankiloissakin, miksei sitten nuorten pitkillä kriisijaksoilla? Kyselen pojalta lisää tämän arjesta. Olisihan talvella pihatöitä, ja eivätkö miesohjaajat voisi opettaa vaikka moottorien korjausta.

Lunta saa kolata, mutta sitäkin saa tehdä tosi harvoin. Yleensä tänne tulee traktori tekemään sen.

Miehet täällä, ohjaajat, ne vaan syö maitorahkaa ja kököttää toimistossa. Yleensä ne vaan on toimistossa. Ehkä jotkut niistä osaa korjata autoja, niin että olisihan se OK jos täällä olisi vaikka moottoriverstas, niin kuin sä sanot, mutta se on kuvittelua.

Olis vaan kiva päästä pois täältä.

No jos ei työtoimintaa, niin onneksi on ART-terapiaa. Kerro niistä! Minkälaisia ART-terapiatunnit on olleet?

Nyt on maaliskuun alku ja niitä on ollu vaan kaksi kertaa koko aikana. Olisi ollut monia, monia tilaisuuksia pitää ARTtia. Sitä paitsi ne on ihan turhia. Ne on suunnattu kolmevuotiaille. Noi ohjaajat on ottanu sen tosi tosi laiskasti. Ne ei jaksa tehdä asialle mitään eikä pitää niitä tunteja.

Se on liian helppoa eikä siitä opi mitään. Esimerkiks siellä kysytään, että ”jos löydät lompakon kaupan lattialta, mitä teet – otatko itsellesi vai annatko kassalle”. No kaikki tietää sen vastauksen. Siellä ei käsitellä mitään sellasia tilanteita, joita oikeasti on tapahtunu. Mä en tiiä siitä ARTista oikeen, en tiedä voisiko siellä käsitellä jotain, mistä olisi hyötyä.

Omaohjaajakeskusteluista tulee vähän myönteisempää palautetta.

No niissä vatvotaan samoja asioita. Joo, on siitä vatvomisesta joskus hyötyäkin – mutta jos esimerkiksi mä kysyn tämän hoidon edistymisestä, niin ne sanoo että ”joo, me ei nyt tässä tilanteessa oikein tiedetä mitään, sitten neuvottelun jälkeen taas tiedetään enemmän”. Mitään uutta tietoa ei tule.

Se ärsyttää, että multa pimitetään tosi paljon asioita. Mulle ei kerrota puoliakaan. Mä aina kysyn, onko mulle kerrottu nyt kaikki, ja sitten sanotaan että joo joo, ja sitten mä saankin sulta kuulla kaikkea muuta mitä on keskusteltu.

Palaamme ikuisuuskysymykseen: miten tämä asuminen pitäisi järjestää. Kotiin ei voi kriisiosastolta kotiutua suoraan, mutta jossain pitäisi olla paikka harjoitella vapaampaa elämää turvallisesti, siten että voisi samalla tuntea kuuluvansa omaan perheeseen.

Haluaisin päästä kodin lähelle johonkin – sellanen pienryhmäkoti tai ammatillinen perhekoti olisi hyvä. Se ei olis koti mutta – siis tietysti mä haluaisin kotiin, mutta jos se ei ole mahollista niin – viihtyisä perhekoti. Sieltä pääsis käymään kotona ja vanhojen kavereitten luona.

Saisi sisustaa oman huoneen. Yks muija oli sellasessa paikassa että se oli saanu maalata kaikki seinät vaaleenpunasiksi, no en mä vaaleenpunasta halua mutta se on mun mielestä hyvä esimerkki. Että saa itse päättää omasta huoneesta.

Se olisi tosi lähellä kotia, siellä olisi rajat mutta saisi tehdä aika vapaasti kaikkea. Siellä saisi mennä yksin ulos, mennä kaupungillekin. Olis sellainen luottamus, ja jos sitten mokais, saisi jonkun ajan päästä luottamuksen takaisin, ettei luottamus lähtisi kokonaan.

Varmaan skeittaisin, jos saisi tehdä mitä vaan. Talvella olisin kavereiden kanssa ja kävisin salilla jonkun kaverin kanssa, tai ehkä yksinkin. Tekisi mieli ottaa laulutunteja. Breikkiä alkaisin taas harrastaa, kun ensin saisin painon vähän laskemaan.

Huokaan. Mitähän minä voisin tehdä, kysyn enemmän retorisesti kuin vastausta odottaen. Pojalla on sekä lohdutus että vastaus valmiina.

Äiti sä olet tehnyt jo liikaa, sun ei tarvis huolehtia noin paljon. Kyllä mä pärjään.

Paitsi ehkä sä voisit opiskella sosiaalityötä ja opetella puhumaan sossua.