Maunulan malli: osallisuus on kirjaamista

En vielä tiennyt Maunulan mallista, kun luin lastensuojelulaitoksen kirjaamaa kuukausiraporttia joulukuun puolivälissä. Tietämättäni silti toimin sen mukaan.

Otin siis toimijuuden käsiini ja korjasin raportista joukon epätarkkuuksia, harhaanjohtavia ilmauksia ja suoranaisia asiavirheitä. Annoin oman näkemykseni asioista kirjattuna laitoksen työntekijälle ja pyysin häntä vähintäänkin liittämään lisäämäni tekstin raportin liitteeksi, mutta mieluummin korjaamaan koko raportin kirjoittamalla sen antamieni tietojen mukaan uusiksi.

Jälkimmäinen olisi ollut Maunulan mallin mukaista, jolloin olisi saatu yhteinen raportti kuukauden tapahtumista eikä kahta peräkkäistä tekstiä. Tyydyin kuitenkin siihen, että tekstini liitettiin laitoksen kuukausiraporttiin "nähty"-merkinnällä loppukaneetiksi.  

Maunulan mallista kerrottiin Soccan nettisivulla 9. tammikuuta. Kyse on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden uudesta otteesta asiakastapaamisten kirjaamiseen: kirjaukset lähetetään reaaliajassa - siis puolivalmiina, ennen asiakirjan lopullista valmistumista - asiakkaille nähtäviksi ja tarkennettaviksi. Asiakas saa käyttää dokumentoinnissa alusta saakka omaa ääntään eikä turhanpäiväisiä asia- ja näkemysvirheitä tule.

"Kun kirjattu dokumentti annetaan tiedoksi ja tarkastettavaksi asiakkaalle, hän voi myös palauttaa mieleen mistä asioista on keskusteltu ja näin rakentaa omaa näkökulmaansa tai omia vastakkaisiakin argumentteja näihin tulkintoihin. Asiakas voi korjata sosiaalialan työntekijän tulkintoja, ja tuoda uusia tietoja sosiaalialan työntekijän tietoon, mitä hän ei olisi muuten ehkä pitänytkään merkityksellisinä." (Pyykkönen 2012: 8.)

Tuloksena yhteistoiminnallisesta kirjaamisesta on ollut asiakkaiden kuulluksi tulemisen paraneminen ja kaikenlaisten valitusten vähentyminen. Tavoitteet ovat selkiytyneet, ja perheiden ja sosiaalityön näkemykset ovat lähentyneet tai yhdentyneet. Vastentahtoisen asiakkuuden väitetään jopa kääntyneen yhteisiksi tavoitteiksi ja yhteistyöksi.

Häkellyttävää, että tällaisiin tuloksiin voidaan päästä vain viestintäkäytänteitä parantamalla. Lakataan sotimasta ja aletaan tehdä yhteistyötä. Tämähän kuulostaa siltä, mitä Sosiaalityön käsikirjassa (2007) sanotaan: "Sosiaalityö pyrkii pitämään yllä yksilön itsemääräämisoikeutta ja vahvistamaan hänen valmiuksiaan toimia itsenäisesti."

Maunulan mallin sovellus laitosten ja psykiatristen osastojen raportointikäytänteisiin olisi täysin mahdollinen. Kyse on vain ajattelutavan omaksumisesta. Ne kirjoittavat, jotka osallistuvat. Myös nuori itse voitaisiin osallistaa samaan prosessiin yksinkertaisella tavalla - antamalla hänelle oikeus kirjata.

En malta lakata siteeraamasta Maunulan mallista kirjoittavaa Pyykköstä (2012: 9): "Tieto luo osallisuutta. Asiakkaan valtaistumisen ja osallisuuden kokemisen mahdollistamiseksi on tärkeää, että hänellä on mahdollisimman paljon tietoa, jonka avulla hän voi parantaa ja muuttaa omaa tai lapsensa elämän suuntaa."

Kukaties jonain päivänä myös pohjoisen metsän laitokset päättävät seurata pääkaupungin sosiaalityöntekijöiden viisautta.

Lue nämä:

Riikka Pyykkönen: Dokumentit töissä – osallistava dokumentointi. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Selvityksiä 2012:2.

Socca - Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus. http://www.socca.fi/uutiset/uusi_julkaisu_dokumentit_toissa_osallistava_dokumentointi.4790.news

Kirjaamisen kirous

Pojan päiväkotitaival alkoi kivisesti: sama yksityinen päiväkoti, jossa tytär oli viihtynyt erinomaisesti, ilmoitti kahden kuukauden kuluttua, että me ei pärjätä ja piste. Hämmentyneenä kyselin, miksi sain kuulla siitä yhtäkkiä, vaikka joka päivä oli laitettu kotiin ”minun päiväni” -lappu, jonka mukaan kaikki oli ”ok”. – Sitä saa mitä tilaa, ja niin sain lukea elämäni ensimmäisen kauhean kirjausraportin kolmivuotiaani mahdottomuudesta. Sillä tekstillä järjestyi myös paikka kaupungin erityisryhmästä nopeasti.

Erityislasten päiväkotiryhmässä ryhmänvastaava totesi huumorintajuisesti, että ”meillä ei kaikkea kirjata”. Hän selitti, että erityislasten toimet kuulostavat hirvittäviltä kirjattuina, mutta kun tuntee ”koko paketin”, moni kummallisuus asettuu mittasuhteisiinsa ja saa selityksen. Kirjaaminen vääristää totuutta, selitti viisas kasvattaja minulle. Kuinka oikeassa hän olikaan!

Kotona minulla on kaksi mapillista erilaisia kirjauksia pojan käyttäytymisestä päiväkodissa, starttiluokalla, koulussa, iltapäiväkerhoissa, sairaalajaksoilla, harrastuskerhoissa, pienryhmäkodissa, suljetuilla psykiatrisilla osastoilla, avoimessa lastenkodissa ja EHO-jaksolla. Pahimmat yllätykset olen kokenut erilaisissa taitekohdissa: kun on tarvittu perusteluja siirtymiselle vapaammasta koulusta, kerhosta tai ryhmäkodista suljetumpaan ja tuetumpaan luokkaan tai hoitopaikkaan, ovat kasvattajat ja hoitajat ottaneet muistiinpanovihkonsa esiin ja kirjanneet merkinnöistään raportin.

Ensimmäinen Kela-hakemus korotetun hoitorahan saamiseksi tyssäsi äidin kirjaamisvastarintaan. Siihen tarvittiin lääkärintodistus ja vanhempien kuvaus arjen haastavuudesta. Lääkäri pyysi anteeksi ja sanoi, että älä lue tätä, tämä on hirveää tekstiä, poikahan on vasta päiväkoti-ikäinen. Luin kuitenkin, hammasta purren: lausuntoon oli kerätty kaikki mahdolliset ikävyydet ja maalailtu uhkaavaa tulevaisuutta. Ilmoitin lääkärille, että en tee hakemusta ollenkaan, koska en halua että pojastani jää johonkin rekisteriin tuollainen paperi. Mikään hoitoraha ei korvaa sitä tahraa, joka ikävällä kirjauksella aiheutetaan!

Vuoden kuluttua annoin periksi: hyväksyin lääkärinlausunnon ja kirjasin Kela-hakemukseen omankin osuuteni. Totta kai se hyväksyttiin.

Pojan adoptiosta tulee helmikuussa kuluneeksi kolmetoista vuotta. Poika itse täyttää viisitoista. Olen lukenut ikäviä kirjauksia jo yli yhdentoista vuoden ajan. Luulisi siinä ajassa yhden äitipahasen tottuneen lukemaan rumaa tekstiä.

– Mutta en vain totu. Kirjaamisen ikuinen dilemma kiteytyy hyvin alussa mainitsemani päiväkodin tädin viisauteen: se on pakollista mutta se vääristää.

Tärkein syy vääristymälle on siinä, että positiivisia kirjauksia ei yhteiskunnassamme tarvita ennen työpaikkahakemuksia juuri mihinkään, ei ainakaan erityislasten hoitokuvioihin. Sen sijaan negatiivisilla kirjaamisilla saa rahaa: lisäavustajan kouluun, hoitorahaa kotiin, kalliimman sairaalapaikan. Niillä voi myös puolustaa aikuisen muuten epäeettistä tai arveluttavaa käyttäytymistä.

Silti kirjaaminen on aina puutteellista ja muistinvaraista. Havaintokyvyltään suvereenia yksilöä ei ole olemassakaan, ja sen takia kertomukset tapahtuneista konflikteista ovat aina niitä kirjaavan henkilön havainnoinnin rajoittamia kertomuksia. Erityislapsi ei itse kykene vastaamaan ympärillään kirjauksiaan suihkivien aikuisten teksteihin samalla mitalla, vaikka nykyään hän saa ne jo itsekin luettavakseen. Miltähän se muuten mahtaa tuntua?

Onneksi pojalla on kuitenkin ollut ymmärtävä psykoterapeutti, joka on kirjannut sivukaupalla hyviä ja myönteisiä asioita hänestä muistiin. Ilman hänen rohkaisevia lausuntojaan raporttimapit olisivat surkeaa luettavaa.

Ja onneksi äidillä on täysi subjektiivinen etuoikeus muistaa ja kirjata ylös myös lapsen positiiviset puheet ja teot! Olenkin ottanut tehtäväkseni vastata jokaiseen pojasta kirjoitettuun negatiiviseen raporttiin kirjaamalla hänestä muistiin saman verran myönteistä. Se ei tosin tässä hetkessä korjaa raporttien vääristymiä, mutta jos poika joskus lukee lapsuudestaan ja nuoruudestaan säästyneet mapit, hänellä on mahdollisuus tasapainoisempaan minäkuvaan.

Hän on sen arvoinen.