Kirjaamisen kirous

Pojan päiväkotitaival alkoi kivisesti: sama yksityinen päiväkoti, jossa tytär oli viihtynyt erinomaisesti, ilmoitti kahden kuukauden kuluttua, että me ei pärjätä ja piste. Hämmentyneenä kyselin, miksi sain kuulla siitä yhtäkkiä, vaikka joka päivä oli laitettu kotiin ”minun päiväni” -lappu, jonka mukaan kaikki oli ”ok”. – Sitä saa mitä tilaa, ja niin sain lukea elämäni ensimmäisen kauhean kirjausraportin kolmivuotiaani mahdottomuudesta. Sillä tekstillä järjestyi myös paikka kaupungin erityisryhmästä nopeasti.

Erityislasten päiväkotiryhmässä ryhmänvastaava totesi huumorintajuisesti, että ”meillä ei kaikkea kirjata”. Hän selitti, että erityislasten toimet kuulostavat hirvittäviltä kirjattuina, mutta kun tuntee ”koko paketin”, moni kummallisuus asettuu mittasuhteisiinsa ja saa selityksen. Kirjaaminen vääristää totuutta, selitti viisas kasvattaja minulle. Kuinka oikeassa hän olikaan!

Kotona minulla on kaksi mapillista erilaisia kirjauksia pojan käyttäytymisestä päiväkodissa, starttiluokalla, koulussa, iltapäiväkerhoissa, sairaalajaksoilla, harrastuskerhoissa, pienryhmäkodissa, suljetuilla psykiatrisilla osastoilla, avoimessa lastenkodissa ja EHO-jaksolla. Pahimmat yllätykset olen kokenut erilaisissa taitekohdissa: kun on tarvittu perusteluja siirtymiselle vapaammasta koulusta, kerhosta tai ryhmäkodista suljetumpaan ja tuetumpaan luokkaan tai hoitopaikkaan, ovat kasvattajat ja hoitajat ottaneet muistiinpanovihkonsa esiin ja kirjanneet merkinnöistään raportin.

Ensimmäinen Kela-hakemus korotetun hoitorahan saamiseksi tyssäsi äidin kirjaamisvastarintaan. Siihen tarvittiin lääkärintodistus ja vanhempien kuvaus arjen haastavuudesta. Lääkäri pyysi anteeksi ja sanoi, että älä lue tätä, tämä on hirveää tekstiä, poikahan on vasta päiväkoti-ikäinen. Luin kuitenkin, hammasta purren: lausuntoon oli kerätty kaikki mahdolliset ikävyydet ja maalailtu uhkaavaa tulevaisuutta. Ilmoitin lääkärille, että en tee hakemusta ollenkaan, koska en halua että pojastani jää johonkin rekisteriin tuollainen paperi. Mikään hoitoraha ei korvaa sitä tahraa, joka ikävällä kirjauksella aiheutetaan!

Vuoden kuluttua annoin periksi: hyväksyin lääkärinlausunnon ja kirjasin Kela-hakemukseen omankin osuuteni. Totta kai se hyväksyttiin.

Pojan adoptiosta tulee helmikuussa kuluneeksi kolmetoista vuotta. Poika itse täyttää viisitoista. Olen lukenut ikäviä kirjauksia jo yli yhdentoista vuoden ajan. Luulisi siinä ajassa yhden äitipahasen tottuneen lukemaan rumaa tekstiä.

– Mutta en vain totu. Kirjaamisen ikuinen dilemma kiteytyy hyvin alussa mainitsemani päiväkodin tädin viisauteen: se on pakollista mutta se vääristää.

Tärkein syy vääristymälle on siinä, että positiivisia kirjauksia ei yhteiskunnassamme tarvita ennen työpaikkahakemuksia juuri mihinkään, ei ainakaan erityislasten hoitokuvioihin. Sen sijaan negatiivisilla kirjaamisilla saa rahaa: lisäavustajan kouluun, hoitorahaa kotiin, kalliimman sairaalapaikan. Niillä voi myös puolustaa aikuisen muuten epäeettistä tai arveluttavaa käyttäytymistä.

Silti kirjaaminen on aina puutteellista ja muistinvaraista. Havaintokyvyltään suvereenia yksilöä ei ole olemassakaan, ja sen takia kertomukset tapahtuneista konflikteista ovat aina niitä kirjaavan henkilön havainnoinnin rajoittamia kertomuksia. Erityislapsi ei itse kykene vastaamaan ympärillään kirjauksiaan suihkivien aikuisten teksteihin samalla mitalla, vaikka nykyään hän saa ne jo itsekin luettavakseen. Miltähän se muuten mahtaa tuntua?

Onneksi pojalla on kuitenkin ollut ymmärtävä psykoterapeutti, joka on kirjannut sivukaupalla hyviä ja myönteisiä asioita hänestä muistiin. Ilman hänen rohkaisevia lausuntojaan raporttimapit olisivat surkeaa luettavaa.

Ja onneksi äidillä on täysi subjektiivinen etuoikeus muistaa ja kirjata ylös myös lapsen positiiviset puheet ja teot! Olenkin ottanut tehtäväkseni vastata jokaiseen pojasta kirjoitettuun negatiiviseen raporttiin kirjaamalla hänestä muistiin saman verran myönteistä. Se ei tosin tässä hetkessä korjaa raporttien vääristymiä, mutta jos poika joskus lukee lapsuudestaan ja nuoruudestaan säästyneet mapit, hänellä on mahdollisuus tasapainoisempaan minäkuvaan.

Hän on sen arvoinen.