”Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä”

On kulunut vuosi edellisestä blogauksestani ja eletään toukokuuta 2014. Tuli syy jatkaa tätä blogia!

Soitin pojalle pääsiäismaanantaina, kun olimme edellisenä päivänä saatelleet hänet Vaasan-junaan. Kaksi kuukautta on vierähtänyt uudessa nuorisopsykiatrisessa asumiskodissa, jonne hän lopulta pääsi puoleksitoista vuodeksi venyneen Muhos-jakson jälkeen.  Kyselin, miltä tuntui melkein viikon pääsiäisloman jälkeen palata Vaasan Puro-nimiseen asumiskotiin.

-          Tänään olen pyöräilly mun uudella fillarilla. Käytiin kalassa lähijoella ja saatiin haukia. Illalla grillattiin haukea ja tulisia kanansiipiä.

-          Tiedätkö äiti, miten tämän nyt sanois. Pitkästä aikaa musta tuntuu ihmiseltä, poika totesi vakavana.

Sanoinkuvaamattoman vapauttavilta kuulostivat pojan sanat. Jokainen lomaltapaluu Pohjolakotiin Muhokselle oli ollut pojalle niin ahdistava kokemus, että lopulta hän alkoi saada junassa paluumatkalla paniikkihäiriökohtauksia. Syksystä 2013 alkaen olin joka kerta kahden vaiheilla: teenkö inhimillisesti väärin noudattaessani lakia ja palauttaessani pojan hänelle määrättyyn laitokseen – pitäisikö vain ”siepata” hänet kotiin, ottaa itselleni pitkä sairausloma ja lähteä etsimään inhimillistä hoitoa omin avuin? Pari kertaa yritin etsiä uutta hoitopaikkaa, mutta yleensä ne eivät reagoineet yksittäisen äidin kyselyyn muuten kuin ystävällisellä viestillä: ”palataan asiaan, kun olette saaneet lähetteen sosiaalityöntekijältä”. Käytin pojan myös psykiatrilla ja entisellä terapeutilla kotiloman aikana. He kuuntelivat laitoksessa ilmenneitä ongelmia vakavina mutta ilmaisivat olevansa laissa määrätyn marssijärjestyksen sitomia kuten me vanhemmatkin.

Helpotus oli suuri, kun sosiaalityöntekijä vaihtui ja uusi, reipas ihminen otti asian hoitaakseen. Hän ajeli vuokra-autolla laitoksesta toiseen, ei uskonut ennen kuin näki, selvitti käytänteitä, luki nuoren papereita uudelleen ja uudelleen – ja mikä hämmästyttävintä, haastatteli laitosnuoria paikan päällä. Ei kumarrellut kuvia eikä kysellyt turhia lupia, koska oli nuorten asialla. Ja päätyi yhteenvetoon, jonka kiteytti meille palaverissa näin: ”On laitoksia, joissa tulee jääkylmä olo. Ja on laitoksia, joissa ilmapiiri on keskusteleva ja joissa nuorilla on hyvä olla.”

Meille esiteltiin asumiskoti Puro. Kahden kuukauden jälkeen voimme todeta, että se on juuri niin hyvä paikka kuin esitteessä kerrotaan: http://www.asumiskotipuro.fi/. Erityisen tärkeältä tuntui se, että Purossa on kokemusta adoptiolapsista ja ADHD:sta kertynyt sen perustamisesta saakka ja toinen perustajista kuuluu Suomen parhaaseen ADHD-asiantuntijajoukkoon.

Pari pientä vertailuesimerkkiä sallittakoon. Kun Pohjolakodin koulussa Muhoksella oli jo marraskuussa alettu vakavasti uhkailla luokallejäämisellä, on Purossa saatu parissa kuukaudessa pojan opiskelumotivaatio palautumaan – eikä luokallejääminen tai jonkin aineen oppimäärän keskenjääminen ole opettajan mukaan näköpiirissäkään. Kun Pohjolakodissa terapiaa sai odottaa ja anella, Purosta on heti tiedusteltu vanhempien näkemystä pojalle soveltuvasta terapiamuodosta. Kun aiemmin piti erikseen pyytää (nöyränä) psykiatrin puhelinsoittoa, nyt psykiatri ottaa itse yhteyttä ja tiedustelee havaintojamme lääkityspaletin jokaisen lääkkeen vaikutuksesta poikaan. Kun Pohjolakotiin jouduin ehdottelemaan jonkinlaisen työtoiminnan järjestämistä nuorten toimettomuuteen (tuloksetta), Purossa esiteltiin meille heti ensi käynnillä pihalle tuotu nikkarointipaja, jossa muun muassa korjataan polkupyöriä ja mopoja.  

Kaikkein parasta palautetta ovat olleet pojan puhelinsoitot – tai ensinnäkin niiden väheneminen. Päivät ovat niin mielekkäitä, että aivan joka päivä ei muista soittaa kotiin. Edellisessä laitoksessa ei kotisoitto unohtunut koskaan. Toiseksi soittojen sisältö on aivan uusi: ”Äiti mulla on ollu tänään ihana päivä. Nää hemmottelee mut täällä piloille!” – En muista, että yksikään päivä puolentoista Muhoksella vietetyn vuoden aikana olisi ollut pojan mielestä ”ihana”.

Uutta ovat myös puhuvat miesohjaajat. Kolmesta omaohjaajasta kaksi on ollut miehiä. Jo kuukauden kuluttua poika ilmoitti uudesta elämänsuunnastaan: ”Mä olen ajatellut, että musta tulee ehkä lähihoitaja. Sit voisin auttaa muita mun kaltaisia ongelmanuoria. Ainakin mä ymmärtäisin niitä hyvin.” Edellisessä paikassa ei ollut yhtään miesohjaajaa, johon poika olisi halunnut samastua.

Muutoksia ei lainkaan selitä se, että uuden paikan nuoret olisivat ”helppoja” tapauksia. Heillä on ilmiselvästi aivan yhtä mutkikkaita tai hankalampiakin oireyhtymiä kuin Pokon suljetuimpien osastojen nuorilla. Päinvastoin, sekä terveydenhuollon että sosiaalitoimen luvilla toimiva Puro näyttää olevan paikka, johon nuoret päätyvät pitkällisen laitoskiertelyn ja umpikujilta tuntuvien ongelmien päätteeksi. ”Ja täältä en halua vaihtaa enää mihinkään”, kertoi poikamme asioita hoitava sosiaalityöntekijä Puron nuorten hänelle kertoneen. Saman tunteen jakaa meidän poikamme ja me vanhempina, vuosikausia kestäneen etsinnän jälkeen.