Ilahduin, kun HS 5.10.2012 otti esille adoptiolasten huostaanoton. Toimittaja aloitti kuitenkin tekstinsä ymmärtämättömästi leimatessaan huostaanoton ”epäonnistumiseksi”. Vaikkei sijoituspäätöksen pidäkään tulla helpoksi, olisi julkisessa keskustelussa pidettävä esillä useampia sävyjä.
Ruotsalaistutkimuksen mukaan adoptoiduilla lapsilla on 3–5-kertainen todennäköisyys päätyä sijaishuoltoon kymmenen ikävuoden jälkeen verrattuna samanlaisesta sosioekonomisesta taustasta tuleviin verrokkilapsiin. Näitä nuoria varten Ruotsissa on jopa oma sijoitusyksikkö, jossa tunnetaan adoptiotaustan aiheuttamat erityisongelmat, kuten RAD eli kiintymyssuhdehäiriö.
Jutussa kerrottiin Pelastakaa Lasten Kristiina Mattisen uskovan, että adoptionhakijoiden sensitiivisyyttä testaamalla selvittäisiin tulevaisuudessa vähemmillä huostaanotoilla. Mattinen unohtaa mainita, että sensitiivisyyden kumppaniksi tarvitaan assertiivisuus.
Huostaanannetun RAD-nuoren adoptioäitinä tiedän, että pelkällä sensitiivisyydellä ei aggressioita hoideta. Monivuotinen intensiivinen psykoterapia on osaltaan auttanut meitä ymmärtämään käytöshäiriöiden syitä ja ennakoimaan taaperona alkaneet aggressiokohtaukset kotona. Äiti ja isä eivät kuitenkaan voi kulkea koulussa ja harrastuksissa kasvavan lapsen mukana suojelemassa kriisitilanteilta. Jokainen paha väkivaltatilanne kodin ulkopuolella aiheuttaa viikkoja ja jopa kuukausia jatkuvan selvitysten, keskustelujen ja sovittelujen vyöryn, eikä niistä ilman rahaakaan selviä.
Lääkityksen tarve muuttuu lapsen kasvaessa koko ajan, ja noin puolentoista vuoden välein lääkityspaletti joudutaan uusimaan, mihin liittyy aina epätasapainoisia jaksoja. Viimeistään murrosikä myllertää varhaislapsuuden traumakokemukset uudelleen pintaan, ja jos aggressiivisuusongelma ei siihen mennessä ole asettunut, eivät kotikonstit pitkälle riitä.
Myös perheen muut lapset ansaitsevat osansa vanhempien huomiosta ja sensitiivisestä kohtelusta. Heillä on oikeus kasvaa kokematta sisaruksen taholta tulevaa järjetöntä väkivaltaa.
Nuoruusiän sijoitukset ovat muissakin kuin adoptioperheissä luonteeltaan enemmän huostaanantoja kuin -ottoja. Huostaanantoon ei tarvitse liittyä vanhempien alkoholismia, masennusta eikä edes epäsensitiivisyyttä. Kyseessä voi olla praktinen arjen uudelleenjärjestely, joka varmistaa sisarusten turvallisuuden. Kahdeksan tunnin vuoroja tekevät ammattilaiset pystyvät valvomaan väkivaltaista ja impulsiivista nuorta paremmin kuin työssäkäyvät vanhemmat, joiden on öisin nukuttava.
Tietysti olisi mukavinta antaa lapsi hoidettavaksi adoptioasiantuntemuksella varustettuun kodinomaiseen neuropsykiatriseen yksikköön, joka toimisi terveydenhuollon alaisena ilman huostaanottobyrokratiaa ja ilman temppuilua dialogiin kyvyttömän sosiaalitoimen kanssa. Tällaista mahdollisuutta ei adoptioperheillä Suomessa ole.
Huostassa asuvalle nuorelleni olemme edelleen tärkeimmät ihmiset maailmassa ja hän on edelleen meidän rakastettu lapsemme. Suurena voittona pidän sitä, että nuori ei ole katkeroitunut elämäänsä. Hänen elämänsä ei ole epäonnistunut – se on vasta alussa.
Kuinka teitä neuvottiin hoitamaan taaperon aggressiokohtauksia - vai jouduitteko selviämään ihan yksin tuossa vaiheessa? Miten käsittelitte niitä tilanteita käytännössä, kun taapero sai raivokohtauksen? Tuo on henkisesti haastavaa aikaa kaikille osapuolille. Itse tulevana bioäitinä odotan kauhulla jo ihan toivottavasti traumattoman lapsen taaperoikää.
VastaaPoistaHei, ikävää jos kirjoitukseni saa sinut "odottamaan kauhulla" ihanaa asiaa, lapsesi syntymää ja taaperoikää. Se ei ole missään tapauksessa tarkoitus. Taaperon aggressiota ei tarvitse pelätä - ei edes traumatisoituneen taaperon aggressioita.
VastaaPoistaParivuotiaana kotiutuneen poikamme aggressiossa oli alusta alkaen nähtävissä traumatausta hyvin vahvasti. Häneltä itseltään puuttui kokemus siitä, että hänen kipuaan olisi hoidettu puhaltelemalla ja hellimällä. Se oli ensimmäisiä asioita, joita hän oppi kotona. Sen hän oppi matkimalla isosiskoa, joka nelivuotiaiden tapaan itki ääneen pieniäkin pipejä saadakseen lohdutusta. Poika ei ensin itkenyt, mutta jo parin kuukauden päästä hän oli oppinut. Muistamme ikuisesti käännekohdan: poika tipahti sohvalta ja kopsautti päänsä. Hän istui hetken hiljaa - ja sitten metka hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän alkoi itkeä kovaa tekoitkua. Lähdimme tietysti mukaan dialogiin ja pipiä puhalleltiin kunnolla. Oli suuri helpotus, kun hän alkoi reagoida kipuun normaalisti. (Sitä ennen olin mm. korvatulehduksen löytänyt haistamalla mädän hajun hänen korvistaan.)
Valitettavasti hän tykkäsi vielä monta vuotta kokeilla, miten toiset reagoivat, kun hän nipistää, puree, potkaisee tai raapii. Paras neuvo, jota siihen saimme, oli kehotus kärsivällisyyteen. Joka ikinen aggressiivinen reaktio on päättäväisesti tuomittava, sanottava napakasti ja yksiselitteisesti, että noin ei voi tehdä. Yleensä sanallinen tuomio riittää, se oli toinen neuvo (Jari Sinkkoselta). Raivoavaa lasta voi yrittää pitää kiinni - tämä ei toiminut pojalla - tai eristää turvalliseen tilaan, kuten omaan huoneeseen, mutta yksin ei saa jättää. Yksin jättämistä pienellä traumalapsella ei voi missään tapauksessa ajatella rangaistukseksi, sen sanoi oma intuitiomme ja myöhemmin sen vahvisti pojan terapeutti.
Vaikeaa oli silloin, kun oltiin kerhoissa, lastentapahtumissa, kaupoissa, pihalla, jne. Silloin oli pakko pitää raivoavaa lasta usein sylissä, jotta hän ei vahingoittanut muita. Olisin kaivannut konkreettista syliotteiden opetusta ja pyysinkin sitä mm. päiväkodista, mutta en saanut. Päinvastoin, jouduin itse opettamaan päiväkodin tätejä syliotteissa. Opettelin pitämään pojan päätä niin, että poikaan ja itseeni ei sattunut, samalla kun otin rimpuilevat jalat joko kainalooni tai polvieni väliin. Se oli vaikeaa eikä aina onnistunut. Mielestäni kehitysvammaisten kanssa työskenteleviä opetetaan näissä otteissa hyvin konkreettisesti, mutta tieto ei liene kovin hyvin levinnyt.
Ja omat tunteet sitten - välillä tuiskahdin yli äyräiden, välillä olin ehkä liiankin neutraali. Kuka voi sanoa, mikä on "oikea" tunnereaktio lapsen aggressioon? Jos aggressio on päivittäistä, ei se lopulta herätä yhtään mitään tunnetta, pelkkää väsymystä vain. Pahin uhka mielestäni onkin se, että lapsen väkivaltaisuuden alkaa hyväksyä ikään kuin normaalina elämään kuuluvana asiana.
Itse olen mieluummin lempeä kuin ankara luonne, ja minulle jo lapsen yksiselitteinen asiallinen toruminen on ollut haastavaa. Ihailin aina naapurini saksalaista äitiä, joka osasi torua poikiaan vakuuttavasti, kun taas minä saatoin jo toruvan lauseen loppuun viestittää, että olet kuitenkin aivan ihana lapsi. Niin ei pidä tehdä. Pitää uskaltaa torua, antaa kielteinen palaute rauhassa (jos siihen on aihetta, jos lapsi on esim. lyönyt toista), odottaa lapsen reaktio - ja vasta sitten ottaa syliin ja kertoa, että saat silti anteeksi.
Vaikeinta siis oli jaksaa joka kerta olla napakkana lapsen aggressiota kohtaan. Toinen vaikea asia oli osata suojella isosiskoa riittävästi. Vaadin neli-viisivuotiaalta isosiskolta aivan liikaa ymmärtämistä noina aikoina.
En ikimaailmassa pelkäisi normaalin "kohtulapsen" aggressioita. Enkä pelkäisi uutta traumalastakaan - jos sattuisin joskus päätymään adoptiomummuksi :). Kyse on vain jaksamisesta.