Pääsiäislomalla tajuntani
avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää.
Kasvatuskumppanuutta ei ole.
Poika oli siirretty
viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen
verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti,
mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä
kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.
Neljän kuukauden
laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme
Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia
kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui
sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen
tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat
juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle,
joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei
ole maksaa velkaa”. Anteliaana ja
ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli
toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.
Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli
kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle
suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta.
Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin,
että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä
käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa
polttaneensa muutaman tupakan.
Perjantai-iltana
laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja
itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten
maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa
ilmaseksi.
Seuraavana päivänä –
lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti
rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli
niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja
tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen.
Tämä on vakava poliisiasia.”
Olin puulla päähän lyöty.
Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan
käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?
Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena
ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että
alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja
pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja
suodattamatta ja tukisimme toisiamme.
Jututimme poikaa
uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä
sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen
tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.
Puhuin suuni puhtaaksi
puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden
jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen
koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen
mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein.
Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän
mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa
ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille,
jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä.
Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan
mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti
ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole
tarjolla rikollista vertaisseuraa.
Eikä vinoutuneita ja
vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden
toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.
Episodi päättyi
kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme
osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan.
Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin
juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!
Maanantai-iltapäivänä
hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta
ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja
tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä
luottaa vieraisiin.
Anteeksi, minä, anteeksi
lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.
Ihana poikasi toimi epäitsekkäästi ja rehellisesti. Sen hän on oppinut kotoaan. Tarinan opetus: Älä kerro mitään aikuiselle. Älä kerro mitään ohjaajalle/sosiaalityöntekijälle. Seuraus: Poika ei kerro enää asioitaan aikuiselle, vaikka hän oikeasti tarvitsisi neuvoja tai apua. Äiti ei enää kerro mitään ohjaajalle. Tätäkö he toivovat? Mistä tulevat epäluulo, ylimitoitetut toimenpiteet ja ratkaisut?
VastaaPoistaOlen miettinyt, mistä ne tulevat, ja pari aavistusta on syistä. Ensimmäinen on pelko: ei pelko siitä, että toimisi epäeettisesti, vaan pelko, että rikkoo jotain laitoksen säännöistä. Ne säännöt eivät näytä olevan kasvavia lapsia vaan paatuneita rikollisia varten. Toinen syy on mielestäni se, että ohjaajat ovat lopultakin haluttomia antautumaan itse kasvuprosessiin, jota kasvattaminen aina vaatii. Silloin joutuisi itse ajattelemaan, mitkä ovat ne eettiswt periaatteet, joiden mukaan haluaa toimia.
VastaaPoistaJa onhan se mahdollista, että siellä ollaan vaan niin keskinkertaisia.
Selvää on, että äiti pitää vastedes suunsa soukemmalla.
Hiljaiseksi vetää, kun tämän lukee. Ei vaan pysty ymmärtämään. Ei pysty.
VastaaPoistaItsekin huostaanotetun adoptiolapsen äitinä en voi kuin taivastella kyseisen laitoksen toimintaa. Laitosten ja laitosten toiminnassa on kyllä suuria eroja. Meidän tapauksessa olisin itse ollut tietyissä tilanteissa paljon tiukempi kuin laitos ja olen oppinut matkan varrella senkin, että lastensuojelulaki toimii kyllä joissakin tapauksissa lasta itseään vastaan eli laki ei anna hoitohenkilöstölle lupaa puuttua tarpeeksi lapsen toimintaan. Mutta olen myös kuullut laitoksista, joiden toimintaa ei voi ymmärtää ja käsittää. Toisaalta olen myös oppinut sen kantapään kautta, ettei oman lapsen puheisiin voi luottaa. Olemme hiljattain saaneet selville, että tietyssä asiassa lapsemme on kirkkain silmin ja hymyillen valehdellut pitkän aikaa niin meille vanhemmille kuin laitoksen henkilökunnalle asiassa, jossa me kaikki osapuolet halusimme uskoa hänen puhuvan totta, vaikka epäilyksiä oli pitkin matkaa, varsinkin meillä vanhemmilla. Ja se tekee todella kipeää.
VastaaPoistaJärkyttävää....Kun luen tekstejäsi, aina minusta tuntuu, että tekisin kaikkeni, saadakseni lapseni tuosta paikasta pois. Aina.Tuossa laitoksessa ei mikään toimi lain mukaan.Toivon sydämeni pohjasta, että hän ei siellä kauan ole. Ei tuon paikan ole tarkoitus parannuttaa. Onko tämä paikka lasten vankila ja tarkoitus rangaistus ja alistaminen?Lopullinen itsetunnon murtaminen ja teidän välisen kiintymyssuhteen ja rakkauden katkaiseminen.Lasten suojelulain mukaan, tärkeimpiä tehtäviä on lapsen ja vanhemman yhteydenpidon mahdollistaminen. Tää on niin väärin. t.Adoptioäiti
VastaaPoistaMinusta on kipeää huomata, että tässä maassa, jossa olen kasvanut ja jota olen aina pitänyt erinomaisena kotimaana ja lintukotona, on näin paljon epäkohtia. En sanoisi, että tuossa laitoksessa ei mikään toimi lain mukaan, koska siellä ollaan huolellisia lain kirjaimen täyttämisessä pintatasolla. Toiminta ei kuitenkaan ole avointa eikä läpinäkyvää millään tavoin, ja usein tulee sellainen tunne, että meiltä kätketään laillisuuden ja laittomuuden rajamaastossa kulkevat asiat. Asioille annetaan uusia nimiä, joita emme ymmärrä; kielipelit ovat yksi tapa kiertää totuuden kertomista. Uskon, etteivät sosiaalityöntekijätkään aina ymmärrä laitosten kieltä. Esimerkiksi "käyttäytymisen tukemisella" voidaan laitoksissa tarkoittaa rajoittamista, kuten yksin huoneessa istuttamista ja etuuksien menetystä. Lain "henki" ei toteudu monissa kohdissa. Nuoren itsemääräämisoikeuden lisääntymistä ei tueta millään tavoin, kun nuori riisutaan toimijuudesta omassa elämässään. Jos nuoren itsenäistymistä tuettaisiin, hänelle annettaisiin mahdollisuus sanoittaa itse ja osallistua tapahtumien kirjaamiseen. Tätä olen toistuvasti pyytänyt heiltä. Se olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Aion pyytää sitä edelleen jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, koska uskon että jossain vaiheessa joku siellä käsittää, mitä tarkoitan.
VastaaPoistaMiten hieno blogi, miten upeasti kirjoitat. Vangitseva aihe ja kiinnostaa myös äitiä, jolla ei ole adoptiolapsia, mutta joka on astumassa esikoisensa kanssa murrosiän ihmeelliseen maailmaan. Ylipäänsä yhteiskunnan keinot hoitaa ongelmaisia nuoria kiinnostaa. Ja olen kauan ollut sitämieltä, että Suomessa eivät asiat tuolla saralla ole lainkaan niin hyvin, kuin annetaan ymmrtää. Nyt ymmärrän asioiden olevan todella kummallisella mallilla. Resursseja ei ole, joten kaikki vaan samaan laumaan, oli ongelmien lähtökohta mikä vain. Voimia teille ja jaksakaa rakastaa. Teillä tuntuu olevan ihana luottamuksellinen, syyllistämätön suhde lapseenne. Onnittelut siitä.
VastaaPoistaTapasin toissapäivänä kauniisti käyttäytyvän mukavan poikasi, jota on paljon rakastattu ja joka rakastaa perhettään. Luin kirjoituk-siasi kyynelet silmissä. Toivon sydämestäni, että asiat kääntyvät lopulta hyvään suuntaan. Aina on toivoa.
VastaaPoistaKiitos,Prisca ja Anonyymi. Kesä on mennyt hyvin. Toivo viriää taas.
VastaaPoista