Huostaan antanut adoptiovanhempi ei kaipaa sijaishuoltopaikan perhetyöltä paapovaa otetta. Paapomisella tarkoitan erityisesti ”meille on noussut huoli jaksamisestanne” -puhetta silloin, kun vanhempien ja laitoksen henkilökunnan kasvatusnäkemyksistä löytyy eroavaisuus.
Huostaan antanut adoptiovanhempi tarvitsee kasvatuskumppanin. Kasvatuskumppanuus on 2000-luvulla varhaiskasvatuksessa yleistynyt käsite, jolla tarkoitetaan vanhempien ja päiväkodin välistä kasvatusyhteistyötä. Samaa käsitettä on sovellettu myös lastensuojelutyöhön, jossa kasvatustoimijoita ovat sijaishuoltopaikka, vanhemmat ja sosiaalityö – ja näistä kolmesta varsinaisen kumppanuusdyadin muodostavat sijoituspaikka ja perhe. Kasvatuskumppanuus-ajattelussa kumppaneita yhdistää yhteinen tahto toimia lapsen tai nuoren parhaaksi.
Kumppanuus toteutuu aina dialogissa, niin myös lastensuojelun kasvatuskumppanuus. Tai toteutuisi jos kumppanuutta olisi – ja veikkaanpa että kasvatuskumppanuutta olisi jos ymmärrettäisi, mitä dialogi oikeasti on. Dialogi nimittäin tarkoittaa kahdenvälistä keskustelua, jossa molemmilla osapuolilla on samanveroinen toimijuus. Kasvatusdialogissa ei välttämättä saavuteta aina yksimielisyyttä, mutta kanava pysyy silti auki ja keskustelu jatkuu, koska laitoksen ja perheen välisen dialogin toteutuminen on nuoren etu.
Adoptiovanhempia voi siis tukea ennen muuta tunnustamalla heidän olemassaolonsa nuoren elämässä ja antamalla heille ehdottoman tasa-arvoisen toimijuuden myös siinä erikoistilanteessa, jossa nuori asuu kodin ulkopuolella. Tasaveroisessa toimijuudessa kaikki osapuolet kutsutaan mukaan tilanteisiin, joissa päätetään kasvatuksen suuntaviivoista tai niiden merkittävistä käytännön sovelluksista.
Laitoksissa kutsutaan yhteistyötä perheen kanssa ”perhetyöksi”. Vanhemmat harvemmin kutsuvat yhteistyötä laitoksen kanssa ”laitostyöksi”, mutta ihan hyvin sitä voisi kutsua tällä sanalla. Kumppanuusperiaatteen mukaisesti laitos voi vastavuoroisesti pyytää apua ja selityksiä vanhemmilta, jos jokin nuoren toiminnassa vaikuttaa käsittämättömältä, onhan vanhemmilla pitkä historia yhdessä lapsensa kanssa.
Henkinen ylikäveleminen tuhoaa kumppanuuden. Ylikävelemistä on esimerkiksi se, jos sosiaalitoimi ja laitos päättävät lomanvietosta, koulujärjestelyistä tai liikkumavapauksista kutsumatta perhettä neuvottelupöytään. Tällainen toiminta murentaa uskoa päätavoitteeseen: nuoren edun ajamiseen. Toki perhekin voisi halutessaan ”kävellä laitoksen yli” esimerkiksi sättimällä ohjaajia nuorelle. Tällainen toiminta aiheuttaisi nuoressa epäluottamusta. Ero perheen ja laitoksen kumppanuutta rikkovassa toiminnassa on kuitenkin vaikutusalaltaan epäsuhtainen: ammattilaista sättivä vanhempi saattaa kyllä kolauttaa työntekijän ammattiylpeyttä, mutta jos lastensuojelulaitos tai sosiaalityöntekijä toiminnallaan ohittaa vanhemman, haavoittuu kokonainen perhe.
Ainoa adoptioäitinä kaipaamani perhetyön muoto on tasa-arvoinen kasvatuskumppanuus ja sen suoma täysivaltainen toimijuus nuoren kasvatusta koskevissa asioissa. Olen sitoutunut lapsiini koko elämäni ajaksi, laitos ja sosiaalityö vain viran puolesta.
---
Löysin netistä oivallisen opinnäytetyön lastensuojelun kasvatuskumppanuudesta:
Orpana, Juho & Järveläinen, Marjoriina 2011: Yhteistyöstä kohti kasvatuskumppanuutta: Vanhemmuuden tukeminen Konstan koti ja koulussa. Kauniainen ja Mikkeli. http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/38930/orpana_juho.pdf?sequence=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti