Adoptioäiti teki toimintaansa aloittelevassa laitoksessa tyhmän kysymyksen tivaamalla, miten vanhempainverkoston toiminta on ajateltu järjestää. Eihän sellaisia ole laitoksissa olemassakaan!
Vaan entäpä jos tyhmyys ei ollutkaan kysymyksessä vaan käytänteissä? Miksi lastensuojelulaitosten vanhemmat eivät ihan oikeasti ole verkostoituneet?
Sosiaaliportin
www-sivulta löytyy kuitenkin näinkin viisasta tekstiä: "Huostaanotettujen
lasten vanhempien vertaistukitoiminnasta on saatu hyviä kokemuksia. Toiminta
voi olla yksi vastaus uuden lastensuojelulain edellyttämään huostaanotettujen
lasten vanhemmille järjestettävään tukeen. Ohjattu ryhmätoiminta tarjoaa
mahdollisuuden vanhemmille jakaa tuntemuksiaan ja keskustella kokemuksistaan
muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa."
Adoptioäiti löysi oman vertaistukiryhmän toisista
adpotiovanhemmista, jotka ovat antaneet adoptiolapsensa huostaan. Ryhmälle oli
tilaus ja sen ilmapiiri vailla vertaa. Ohjattu tunnemyrskyryhmä ei
kuitenkaan korvaa lastensuojelulaitoskohtaisia vanhempainverkostoja. Sosiaaliportin
sitaatissa häiritsee pieni paapova sävy: järjestetään ohjattu vertaistukiryhmä,
jotta kriisissä elävät ihmisparat saavat lain vaatimaa tukea.
Mitä sen jälkeen? Kuka viitsii tunteilla ja hävetä vuositolkulla?
Lastensuojelulaitoksen vanhempainverkoston tehtävänä ei
olisikaan hoitaa vanhempia, vaan sen tehtävänä olisi osallistua lasten ja
nuorten sijaishuollon kehittämiseen. Vanhempainverkoston pitäisi tehdä sitä, mikä
vanhemmille kuuluu: varmistaa, että lapset saavat oman persoonansa mukaista
hoitoa ja hellyyttä muuttuneessa elämäntilanteessa. Ankeiden laitosten
vanhempainverkostoille voisi kuulua myös valvoa, että laitoksen
rajoitustoimenpiteet ovat kohtuullisia ja että lapset pääsevät myös
virkistäytymään harrastuksiinsa säännöllisesti.
Ennen vanhempainverkoston rakentamista pitäisi tietysti
varmistaa, onko median luoma kuva totta: ovatko "ne kaikki muut", nuo
minulle kasvottomat muiden laitoslasten vanhemmat kriminaaleja, narkomaaneja, alkoholisteja
ja psykopaatteja? Enpä usko. Oikeasti ongelmaisten vanhempien lapset
sijoitetaan nimittäin jo pikkulapsi-ikäisinä perheisiin.
Tilastoja näkemättä, oman kokemukseni perusteella arvaan,
että laitoksissa elävät lapset ja nuoret ovat suurelta osin monidiagnosoituja
melko tavallisten perheiden lapsia, jotka on sijoitettu laitokseen vasta
murrosiän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäitien pojat ovat tässä joukossa selkeimmin
yliedustettu ryhmä. Useimmilla lapsilla on ainakin yksi rakastava vanhempi,
joka mielellään toimisi lapsensa hyväksi omien voimavarojensa mukaan.
Yhteen lyöttäytyneet laitoslasten vanhemmat jaksaisivat
enemmän kuin yksinäiset äidit ja isät. Vanhempainverkostosta voisi halutessaan
pyytää kumppanin tueksi neuvottelutilanteisiin laitoksen kasvattajien kanssa. Vanhempainverkosto
olisi neuvotteleva ja maalaisjärkinen elin, joka puhuisi kohtuullisuuden ja
kasvatuskumppanuuden puolesta kuuluttaen vanhempien toimijuutta laitoksessa
asuvien huollettaviensa kasvattajina.
Kuka täällä pelkää yhteistyötä?
